Ethän juokse pakoon?

32. // takaisin kotona

Mä kävelen kotiin päin. Just mun tuurillani on ihan kauhea kaatosade. Eikä hupparin huppu mun päässäni suojaa mua yhtää kastumiselta. Tosin nyt kukaan ei voi erottaa mun kyyneliä näiden vesipisaroiden joukosta. Mutta tuskin ketään edes muhun mitään huomiota kiinnittää.

Mulla on jotenkin tosi petetty olo. En tajua miten Eemil piti sen hiton sovelluksen salassa. Ei mua olisi haitannut yhtään, jos Eemil olisi maininnut sovelluksesta jossa se paljastaa ihmisiä. Mutta nyt, kun mä sain itse tietää siitä. En tiedä mitä ajatella. Eemil julkaisi musta ilman lupaa ja veti mut kaapista ulos koko koululle. Jos Eemil oikeasti tykkää musta niin paljon mitä se aina sanoi se olisi kysynyt multa luvan siihen helvetin julkaisuun.

Mä tykkään Eemilistä. Ihan helvetin paljon. Sekä mä luotan Eemiliin niin paljon, että mä pystyin kertomaan kaiken mitä mulle on tapahtunut. Kaiken mun huonosta perhe tilanteesta sekä miten Jesper kohtelee mua. Sen takia musta tuntuu näin pahalta, kun Eemil ei kertonut sen sovelluksesta.

Mä astun rappukäytävään sisälle. Pääsen pois sateesta, mutta ei se tee mun mieltäni paremmaksi. Ei kun mä tiedän mihin oon menossa. Kävelen rappusia raskain askelin ylös. Jos mulla on hyvä tuuri ehkä Jesper ei oo kotona. Pysähdyn oikean oven taakse ja kuuntelen hetken kuuluuko sisältä kovaa meteliä. Kun totean että sisällä on aika hiljaista alan kaivaa avaimia mun taskustani. Avaan oven hiljaa ja astun sisälle sulkien sen yhtä hiljaisesti perässäni kiinni. Jätän kengät eteiseen ja kävelen nopeasti mun omaan huoneeseeni.

Ehdin heittää repun lattialle ennen kuin ovi pamahtaa auki. "Missä oot ollu?!" Jesper kysyy vähän liiankin vihaisesti. Tietenkin mä saan veljeni vihat heti päälle, kun astun tähän asuntoon.

"En missään." mä vastaan, vaikka tekisi mieli sanoa että se kuulu Jesperille paskaakaan. Jos kuitenkin sanon niin on aika varmaa että saan turpaan. Mulla on valmiiksi paska olo joten mä en haluaisi nyrkkiä naamaan tai veitsestä viiltoa.

Jesper ottaa toisella kädellä mun kasvoistani kiinni ja katsoo niitä tosi tarkasti. "Ei jumaluta! Onks pikku broidi itkenyt?" Jesper sanoo ja päästää mun kasvoistani irti. Ja vaikka tuo päästää vain irti se silti sattuu hieman. "koita miehistyä!" Jesper sanoo käskevällä äänellä ja tottakai mä saan nyrkin naamani. Se osuu silmäkulmaan. Sen jälkeen Jesperillä ei paljo asiaa ole joten tuo jättää mut yksin.

Mä kosketan silmäkulmaa varovasti sormellani. Verta. Huokaisen ja kaivan yhdestä huoneen lipaston laatikosta pienen pussillisen pilveä. Mä käännän yhden jointin jonka jälkeen avaan huoneen ikkunan. Käyn sängylle makaamaan ja kaivan mun housujen taskusta sytkärin. Sytytän jointin jääden pyörittelemään sytkärin mun kädessäni.

Mulla on jo nyt ikävä Eemiliä, vaikka siitä on varmaan tunti kun me viimeksi nähtiin. Ja vaikka mä en hyvissä merkeissä lähtenytkään. Ehkä mä olen vähän vihainen ja tunnen oloni petetyksi, mulla on silti ikävä. Mutta ehkä just nyt meidän on hyvä olla hetken aikaa erossa. Ihan sama kuinka pahalta se tuntuu.

Poltan jointin loppuun ja tumppaan sen yöpöydällä olevaan tuhkakuppiin. Mä taisin pistää liikaa tavaraa jointtiin sillä tuntuu jo nyt, että oon helvetin pilvessä. En edes jaksa nousta sulkemaan ikkunaa. Jaksan juuri ja juuri vetää märän hupparin pois mun päältäni.

Mua alkaa naurattamaan. Tässä mä heti riidan jälkeen polttelemassa ja sen jälkeen olemassa niin pilvessä etten melkein jaksa liikkua. Mä alan muistuttaa ihan mutsia tai Jesperiä. Jos nekin on pahasti kamapäissään molemmat vain makaavat eivätkä liiku pariin tuntiin. No eihän se omena kauas puusta putoa vai miten se sanonta meni.

Sandra tulee mun huoneeseeni ja sulkee oven perässään. "Huomasin sun kengät eteisessä. Oot tullu takasin?" tyttö sanoo hymyillen ja tulee mun sängyn reunalle istumaan.

"Hetki sitten" mä sanahdan ja käännyn katsomaan Sandraa. Tuo huomaa heti mun silmä kulmani.

"hitto sen Jesperin kans" Sandra kiroaa ja pyyhkii suurimman määrän verestä pois. Mä hymähdän tuolle. Sandra on ollut aina hoitamassa kaikkia mun haavojani mitä Jesper on aiheuttanut. "Olitko Eemilillä?" Sandra kysyy pienesti hymyillen.

"Joo. Sen äiti on ihana. Leikkas mun hiukset" kerron. Mä oon niin kiitollinen Eemilin äidille, kun se antoi mun majailla siellä. Sekä oli niin mukava mua kohtaan. Mun ei tekisi mieli puhua yhtään, mutta haluan kertoa kaiken Sandralle. Mä oon aina kertonut kaiken Sandralle. "Siel on niin hyvä olla etten ees muistanu millasta on olla täällä."

"Näytitki ihan erilaiselta." Sandra sanoo hymyillen ja pörröttää mun hiuksiani. Molemmat hiljennytään hetkeksi. "Miks sä lähit sieltä?" Sandra kysyy. Enkä mä haluaisi vastata siihen.

Mä huokaisen ja oon valmis taas itkemään. "mä sain tietää jotain ja Eemil ei tuntunu enää samalta ihmiseltä." sanon hiljaa ja ääni väristen. Kun mä nostin katseen tietokoneen näytöltä Eemiliin tuntui kuin mä olisin katsonut ihan eri ihmistä. Enkä mä pitänyt siitä yhtään.

"Voi sua" Sandra sanoo ja vetää mut halaukseen. Tuo silittää rauhallisin vedoin mun selkääni enkä mä siinä vaiheessa enää voi estää kyyneliä tulemasta. Vaikka oonkin vitun pilvessä mua silti itkettää. "Kyl te varmasti saatte sovittua. Sä tykkäät Eemilistä ja sekin tykkää susta ihan tosi tosi paljon."

"Mistä sä sen tiiät?"

"Mä nään miten katotte toisianne."

"Ei katseesta voi kertoo mitään."

"Katseesta näkee kaiken."

Mä nostan vähän päätäni, että pystyn katsoa mun siskoani. En tajua mistä tuo puhuu. Mä katson Eemiliä samalla tavalla miten muitakin. Ei jonkun ihmisen katseesta pysty sanomaan yhtään mitään.