Ethän juokse pakoon?

37. // rentoudu ja nauti

"Sun ois pitänyt ottaa kipulääkkeet mukaan" äiti toruu ja ojentaa mulle lasin vettä sekä yhden kipulääkkeen. Vähän tehokkaampi kuin burana. Tai niin lääkärit sanoivat. "Ainakin nyt kun sä ja Robin olette taas yhdessä. Ootte nuoria ja vaikka kuinka paljon jaksattekin, se ei auta sua paranemaan." äiti selittää ja mä tiedän varsin hyvin mitä tuo tarkoittaa.

Mä meinaan tukehtua veteen jota juuri juon. "Äiti!" sanon kaiken yskimisen keskeltä ja olen varmaan yhtä punainen kuin tomaatti. Ihme että sain ees nielaistua sen kipulääkkeen tämän yskimisen kanssa.

"mun ei tarvi alkaa muistuttaa teitä mistään, eihän?"

"Ei!" mä sanon ehkä vähän liiankin kovaa. Äiti naurahtaa ja antaa nopean suukon sekä mulle, että Robinille. Mua ei naurata yhtään. En mä halua, että äiti puhuu siitä mitä mä ja Robin tehdään. Mä lähden yläkertaan Robinin kanssa ja me lukkiudutaan mun huoneeseeni. Katson Robiniin joka on myös vähän punainen.

"Sillon viimeks. Luuletko et sun äiti arvas?" Robin kysyy. Tuo tarkoittaa sitä yhtä kertaa kun äiti tuli ilmoittamaan kauppaan lähdöstä juuri kun me oltiin heitetty paidat pois päältä.

"Aika varmasti." vastaan. Mä en tiedä miten mä pystyn elämään sen ajatuksen kanssa. Kaadun sängylle makaamaan. "Mut se oli vaan kerran. Eikä toista kertaa tuu pitkään aikaan, koska mä oon rampa paska." selitän kattoon katsoen ja hymähdän kun Robin tulee mun viereeni makaamaan.

Mulla on edelleen vähän paska olo siitä Alma jutusta. On vaikeaa uskoa, että Alma meni oikeasti kertomaan Hilmalle. Hilma tunnettiin niin pitkään meidän koulussa isoimpana juorukellona. Joten tottakai se muija meni kertomaan eteenpäin mun kusisesta sovelluksestani.

"Mietitkö sä Almaa?" Robin kysyy nousten istumaan ja katsoo mua. Mä en edes tajunnut uppoutuvani ajatuksiin. "kaikki oikeesti unohtaa tosi nopeesti." Robin sanoo saman lauseen jo varmaan kymmenettä kertaa.

Mä huokaisen. "Niin kaikki joiden elämää mä en pilannut kirjoittamalla sinne" sanon. Oon ihan perseestä huolehtia näin paljon, mutta miten mä en voisi. Tosi ihminen vihaa mua tällä hetkellä ja haluaa varmasti tehdä saman mulle kuin Santeri. "Sori. Tää on varmaan ärsyttävää" sanon ja katson Robiniin.

"Vähän, mutta onneks mä tiedän miten sä pysyt hiljaa" Robin sanoo hymyillen. Tuo kumartuu sen verran, että pystyy painamaan huulensa mun huulilleni. Mä vastaan samantien. Robin siirtyy mun ylleni, varmistaen kuitenkin ettei mua satu mihinkään. Eikä mua tietenkään satu sillä Robin on ihan tosi varovainen. Blondi irtautuu hetkeksi ja kysyy voiko ottaa mun paitani pois. Mä nyökkään, vaikka en mielellään näytä kroppaani niiden mustelmien kanssa. Robin lähtee mun huuliltani alaspäin ensin kaulalle, sitten rintakehälle, vatsalle ja vielä siitäkin alemmas.

"Me- mä en pysty mennä pidemmälle." muistutan Robinia joka selvästi on tekemässä pientä jälkeä mun kaulaani.

Robin nostaa katseensa muhun virnuillen. "Sun ei tarvi tehä mitään. Rentoudu ja nauti" blondi sanoo ja palaa suutelemaan mun kaulaani. Tuo jatkaa taas matkaa alaspäin ja menee ihan alas.

Mä todellakin rentoudun ja sitä enemmän nautin. Herran jumala! Ei me olla tehty ikinä näin ja todellakin kyseenalaistan miks ei olla. Tää tuntuu helvetin hyvältä. Musta tuntuu että hoin koko ajan kuinka mahtava ja ihana Robin on.

Robin tulee mun viereeni makaamaan ja vetäisee peiton meidän molempien päälle. "Joko oot hetken hiljaa?" Blondi kysyy hymyillen ja painaa suukon mun poskelleni.

"Joo! Helvetti, mistä sä oot oppinu tollasta?" mä sanon raskaasti hengittäen ja käperryn Robiniin kiinni. Oon edelleen jossain hiton taivaassa tai jotakin. Mulla on niin saakelin hyvä olo tällä hetkellä eikä ainakaan yhtään aikaa huolehtia mistään.

"En mistään. Tää oli ihan eka kerta joten mun piti vaan toivoa et osaan ja sä tykkäät siitä" Robin vastaa hymyillen ja ottaa peiton alla mun kädestäni kiinni.

Mä puristan tuon kättä ja nostan katseeni tuohon. "Mä todellakin tykkäsin. Tykkään kaikesta mitä sä teet." sanon hymyillen ja painan huuleni tuon huulille.

Me katsotaan loppu ilta elokuvia ja tehdään paljon kaikkea mikä vaan saa mun mieleni pois siitä kaikesta huolehtimisesta. Se toimii sillä mä en murehdi yhtää Almaa tai Hilmaa tai muita ihmisiä. Tai mitä mulle käy huomenna koulussa.

Kyllä se pari kertaa mun mielessä käy, mutta unohdan sen mahdollisimman nopeasti. Mä en halua murehtia, kun kaikki on ihan hyvin. Ainakin mulla ja Robinilla. Sehän oli muutenkin mulle tärkeintä. On vieläkin. Robin tulee aina olemaan mulle kaikkein tärkeintä.

Mä olen melkein unessa yhden elokuvan aikana, mutta herään puhelimen soittoon. Otan sen käsiini ja katsomatta kuka soittaa vastaan siihen. Toki heti kun kuulen soittajan äänen mä olisin toivonut katsovani. Sillä olisin varmasti ollut vastaamatta.

Isä tervehtii mua puhelun toisesta päädystä. Mua ärsyttää. Miten tuo vieläkin jaksaa soitella mulle? Luulisi että oon tehnyt selväksi etten mä halua puhua koko ihmiselle.
"Miten oot jaksellut?" Isä kysyy.

"Hyvin. Tosi hyvin." vastaan ja harkitsen puhelun lopettamista. Robin on keskeyttänyt elokuvan ja kääntynyt katsomaan mua.

"Miten sun äiti jakselee?"

Mua alkaa melkein naurattaa. Että isä kehtaa. Kehtaa mennä pettämään äitiä, muuttaa jonnekin hiton kauas perustamaan uutta perhettä ja sitten vielä tulla kyselemään äidin kuulumisia multa.

"Ihan helvetin hyvin." sanon vähän ärähtäen ja puristan puhelinta mun kädessä kovemmin. "Äiti jaksaa hyvin. Se piristyi kun mun poikaystävä tuli meille."

"Hyvä kuulla. Haluaisitko sä joskus tulla käymään täällä mun luona? Sun poikaystäväkin voi tulla myös."

Siinä vaiheessa mä vain lopetan puhelun ja lasken puhelimen takaisin sinne mistä otinkin. Oon edelleen vihanen iskälle ja se vaan tulee kysymään haluanko tulla käymään. En halua! Mä en halua nähdä sitä ihmistä ja sen uutta kumppania.

Vittuun koko ihminen, jos multa kysytään.