Ethän juokse pakoon?

35. // synkkä väri

"mä lähen nyt" ilmoitan äidille kun saavun alakertaan. Mä pääsin hetki sitten kotiin, mutta jos mä odottaisin huomiseen ja menisin vasta silloin Robinin luo mä menettäisin järkeni.

"Oot sitte varovainen" äiti sanoo mulle pienesti hymyillen keittiön pöydän äärestä. Kai äiti luulee että joku aikoo hakata mut toisen kerran. Mutta ei se oo ihme. Aika moni taitaa tällä hetkellä vihata mua.

Mä hymähdän äidille ja kävelen eteiseen. Pistän kengät mun jalkaani ja katson itseäni eteisen peilistä. Mä näytän ihan kamalalta ja tuntuu että en saa ees sanotuksi Robinille mitään. "Äiti mitä jos meen vaan pilaamaan ihan kaiken?" sanon huokaisten ja kävelen keittiöön.

Äiti katsoo mua myötätuntoisesti ja nousee ylös pöydän äärestä. "hyvin se menee. Ja jos ei mene niin ainakin sulla on mahtavia muistoja" äiti selittää ja vetää mut halaukseen.

"En mä halua että Robin jää muistoks" sanon hiljaa ja kierrän kädet äidin ympärille.

"Sitten sun pitää lopettaa äidilles sureminen ja lähteä sopimaan asiat" äiti sanoo. Me irtaudutaan halista ja äiti antaa suukon mun otsalleni.

Mä kävelen takaisin eteiseen ja vilkaisen viimeisen kerran itseäni peilistä. Nappaan avaimet lipastolta taskuun ja lähden ulos ovesta. On satanut koko viikon ja vieläkin on menossa kunnon rankkasade. Vedän hupparin hupun päähäni suojaamaan sateelta ja myös siksi ettei kukaan ehkä tunnista mua. Mä en tarvitse uusia ruhjeita naamaani.

Saavun kerrostalon eteen ja astun sisälle rappukäytävään. Mä olen ihan läpimärkä vaikka kävelin ehkä vain puoli tuntia. Jos edes sitäkään. Kävelen oikean oven eteen. Mulla menee monta minuuttia ennen kuin mä uskallan painaa ovikelloa. Mä toivon Sandran tulevan avaamaan sen tai edes vaikka Jesperin, mutta ei.

Robin avaa mulle oven ja selvästi vähän yllättyy. Mutta aika nopeasti järkyttyy varmaankin mun naamastani. "Eemil mit-" Robin on kysymässä, mutta mä keskeytän tuon.

"Puhutaan. Tai anna ainakin mun puhua" sanon ja astun sisälle. Mä huomaan pienen haavan ja mustelman Robinin silmäkulmassa. Otan kengät pois mun jalastani ja jätän muiden kenkien joukkoon. Lähden Robini perässä tuon huoneeseen. Suljen oven mun perässäni ja katselen ympärille. Mun piirrustus on vieläkin Robinin seinällä sekä mun antama sytkäri on yöpöydällä. Niitä ei ole heitetty pois joten kyllä mulla jotain toivoa on.

"Mitä sulle tapahtu?" Robin kysyy ja käy istumaan sängylleen.

"Mitä sulle tapahtu?" mä kysyn, vaikka taidankin tietää vastauksen. Robin ei vastaa mulle mitään joten se vahvistaa mun vastaukseni. Jesper löi Robinia ja nyt mun tekisi mieli lyödä Jesperiä. Ihan sama, vaikka vähän pelkääkin sitä. Mä otan hupparin hupun päästäni ja katson Robiniin. Tuntuu siltä että kaikki mitä olin suunnittelut sanovani katosivat juuri savuna ilmaan. Vittu mun kanssani!

Joko mun pitää nyt avata suuni tai lähteä menemään. Joko mulla jää kivoja muistoja Robinista tai mä saan luoda lisää muistoja, jos nyt vaan avaan suuni ja yritän sopia koko jutun. Jos mä ainakin yritän se riittää. Ainakin toivottavasti.

"Mä poistin sen" saan sanotuksi raastavan hiljaisuuden keskellä. Robin nostaa katseensa muhun.

"joo mut ei se poista sitä faktaa et sä julkasit sinne."

"Ei nii" sanon hiljaa. Mä käyn nojaamaan seinää vasten. Tää on ihan kamalaa. Ei me olla Robinin kanssa ikinä oltu näin huonoissa väleissä. "Sä olit oikeessa" sanon ja saan Robinin taas nostamaan katseensa hetkeks muhun. "Mä en kertonut siitä, koska en halunnu et luulet mun olevan samanlainen ku kaikki muut. Mut koska en kertonu sulle se teki must pahemman ku kaikista muista." sanon ja mun tekisi mieli lähteä kävelemään huonetta ympäri.

Robin istuu vaan hiljaa ja välillä nostaa katseensa muhun. Tuo vetää sormet hiustensa lävitse ja vilkaisee mua jälleen.

"kaikki pitää mustaa synkkänä värinä, mut sil on myös värikäs puoli. Se on merkki et kaikki tulee menee hyvin. Sielt pimeyden keskeltä voi löytää värejä."

"Mä tiiän miltä musta näyttää" Robin sanoo pienesti hymähtäen. Mäkin hymähdän ja kävelen sängyn luokse.

Käyn istumaan sängylle jättäen meidän väliin sopivan raon. "Kyl mä luotan suhun" sanon ja katselen mun käsiäni. Mä luotan Robinille koko elämäni ihan sama, vaikka tuo kertoikin mun tehneen sen sovelluksen. "Mut se minkä takia oon sun kanssa on se että mä rakastan sua." sanon ja samalla kyynel valuu mun silmästäni. Mä kun luulin että oon itkenyt tarpeeksi.

Robin pyyhkäisee kyyneleen sormellaan. Mä käännyn katsomaan ja kohtaan tuon sinisten silmien katseen. "Mäkin rakastan sua." Robin sanoo pienesti hymyillen ja laskee kätensä mun poskelleni. Mä otan tuon kädestä kiinni ja Robin painaa huulensa mun omilleni. Mä vastaan suudelmaan melkeinpä heti.

Ihan sama kuinka monta päivää mä oon Robinista erossa mulla on silti aina ihan kauhea ikävä. Eikä edes tarvi puhua päivistä. Pari tuntia erossa ja mulla tulee silti jo ikävä.

Me irtaudutaan suudelmasta ja katsotaan toisiamme otsat vastakkain. "Oon oikeest pahoillani" sanon hiljaa ja puristan hellästi Robinin kättä.

"Mä tiiän" Robin sanoo hymyillen.

Mä en tiedä ollaanko me ok. Tuun varmaan vielä pitkään katumaan mun sovellustani ja sitä etten kertonut siitä. Mutta nyt tässä hetkessä kaikki on ainakin ihan hyvin. Me puhuttiin ja pussailtiin. Toki kumpikaan ei kertonut mistä molempien naaman haavat johtui, mutta siitä pystyy kertomaan aina myöhemminkin. Ensimmäistä kertaa mä jään Robinille yöksi. Se on mukavaa, kun me ollaan aina oltu mun luona. Sellaista vaihtelua. Mutta toki sille on hyvä syy miksi me ollaan aina mun luona.

Me ollaan kuitenkin Robinin huoneessa ja ihan omassa kuplassamme. Tuskin mä edes huomaan että jotain muuta tapahtuisi samassa talossa, kun mä saan vaan olla Robinin kanssa.

Millään muulla ei oo väliä.

Kunhan vain mä ja mun Robin ollaan kunnossa.