Vesipisarat välillämme

2. Ei niin ihanaa

Ella

Kesäloman viimenen viikko kului nopeasti ja nyt on jo mun ensimmäinen päiväni lukiossa.

Onneksi Jenni, Siina ja Mila ovat samalla luokalla mun kanssa. Meijän luokalla on myös joitakin meijän vanhasta yläkoulusta. Mä astun Milan perässä sisään luokkaan ja me mennään istuu Siinan ja Jennin lähelle luokan takaosaan.

Opettaja tulee ja alottaa tunnin. Hän kertoo kauheesti kaikkee sääntöjä ja antaa meille lukujärjestykset ja hössöttää kaikkee mahollista.

Ruokavälkällä ku me istutaan pöydäs ja jutellaa, jotku meijän luokan tytöistä tulee kans meijän kans. Mun muistaakseni heijän nimet oli Sini, Karoliina ja Miina. Ne vaikuttaa ihan kivoilta ja on tosi nättejä kaikki.

Syömisen jälkee me mennää seuraavan tunnin luokan etee istuskelee sohville. Me jutellaa ens perjantaina olevist bileistä jonne me ollaan menos.

Niist toisista tytöistä mä en tiiä mut he vaikutti siltä että ne ei käy bileissä. Just ja just ehkä kiroileeki. Mä en tiiä mitä ajattelen niist.

Mila kertoo meille sen uudest säädöst, jostai Kristianista joka on amiksessa. Milan pitkät tummanruskeet hiukset heiluu ku hän selittää nii elävästi.

Mun hiukset ei oo yhtä nätit ku hänel. Mulla on paljon lyhemmät ja sellaset likasenblondin väriset. Mila sanoo et se Kristian on kans tulossa niihi bileisii. Me naureskellaa että kuinkaha mones ”elämäni rakkaus” tääki sit on.

***

Illalla mä istun sohvalla ja selaan mun puhelinta. Mä nään äitiltä tulleita viestejä joissa hän kysyy miten meillä menee ja että tarvitaanko me mitään. Mä vastaan vaa et kaikki on iha hyvin täällä.

Nyt just äiti on toisella puolella maapalloo jossain työhommassa. Mä en oikeestaa oo edes varma mitä hän tekee työkseen mutta ainakin jotai mistä saa kivasti rahaa. Sit mä tajuun että en oo nähny häntä pitkään aikaan, ehkä kuukauteen.

Ollaan me juteltu puhelimes ja viesteil mut ei se oo sama. Mä laitan hänelle viestii et millon hän tulee kotii. Ja että mulla on ihan helvetin kova ikävä.

Mä tunnen ku kyynel vierähtää mun poskelle mut mä en välitä siit. Niiskaisen ja kyyneleiden määrä vaan lisääntyy.

En kai kuullut oven käyvän ku mä nään Aleksin ja Emilin seisovan ovenraossa. Aleksi tulee mun luo.

”Mikä on? Onks jotai tapahtunu?” Hän kuulostaa niin huolestuneelta että itken vaan kovempaa.

Nousen sohvalta ja lähden kohti mun huonetta mut Allu pysäyttää mut. ”Sä tiiät et voit puhuu mulle, kerro mikä on.” ”Kyl sä tajuat jos äiti on sulle yhtä tärkee ku mulle.” Hän näyttää tajuavan heti.

Meillä on tapana muistella ja jutella kerroist ku äiti on käyny kotona. Niitä on aika vähän. Ku me oltii pienempii ni hän teki töitä enemmän kotoo käsin. Sillonki se oli kauheen kiireinen.

Nyt se ajattelee et mä pärjätään kauemmin kotona keskenää.

Lyhyen hiljasuuden jälkee hän sanoo sit: ”Muista silti et voijaan jutella siitä jos haluut.” Nyökkään ja lähden kohti portaita. Emil päästää mut ohitseen käytävälle. Hänenkin katseestaan näkyy huoli ja ehkä hämmennys.

Istahdan mun sängylle ja laitan puhelimeni yöpöydälle. Istun hiljaa paikoillani jalat mun sylissäni kunnes mä vaihdan yövaatteeni ja meen peiton alle makaamaan.

Hetken kuluttua mä kuulen koputuksen ja nousen istumaan. ”Tuu vaa sisää” Aleksi avaa oven hitaasti ja astuu sisää. ”Mä jätin Emilin mun huoneesee, se kyl pärjää ja se ei oo osalline tähän.” Nyökkään ja hän istuu viereeni sängylle.