Vesipisarat välillämme

6. Silja

Ella

Herään siihen että Aleksi paukuttaa huoneeni ovea ja huutaa: ”Mä jätän sut kohta matkasta jos et ala tulla!”

Muistan että meidän pitää mennä hakemaan äiti lentokentältä. Äiti sanoi että ei tarvitsisi mutta Aleksi halusi, ja mä halusin mukaan.

Nousen salamana ylös sängystä ja puen päälleni. Melkein juoksen alakertaan.

Astun keittiöön ja alan tehdä itselleni aamupalaa. ”Nopee sit, meijä pitäs kohta olla menossa.”  Nyökkään vaan ja alan syömään.

Suljen auton oven ja Aleksi lähtee ajamaan. Kotoa ei ole pitkä matka lentokentälle joten olemme kohta perillä. Aleksi etsii parkkipaikan ja pysäyttää autonsa. Astumme ulos ja lähdemme kohti terminaalia.

Rakennus on täynnä porukkaa ja meteli on kauhea.

Pian mä näen äidin keskellä väkijoukkoa kävelemässä matkalaukkunsa kanssa. Mä lähden juoksemaan häntä kohti ja niin tekee myös Aleksi. Me halataan pitkään kaikki kolme. Musta tuntuu siltä että mä olen onnellinen tässä näin. Aleksin ja äidin luona.

Me kannetaan laukut äitin puolesta autoon ja istutaan kyytiin. Matka sujuu nopeasti jutellen ja muistellen.

Kotona on valmiina suklaapiirakkaa jota Aleksi teki eilen ja keitetään myös kahvia. Me istutaan pöydän ääressä ja jutellaan. ”No mites teillä on menny täälä?”
Me hymyillään Aleksin kanssa toisille mut vastaan sitte: ”Iha niinku ennenki eli hyvin, ja nyt ku sä oot täälä ni vielä paremmin” Äiti hymyilee hänen söpöä hymyään.

Mä olen kai perinyt sen häneltä kun mun hymyäkin sanotaan välillä söpöksi. Me molemmat muistutetaan äitiä niin paljon että ei vois kuvitella edes miltä isämme näyttää.

Se antaa meille enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta ja pärjäämme ilman isäämme joka oliki kusipää.

Sunnuntai kuluu jutellessa ja illalla makaan sängylläni pyjamassani. Juttelen snäpissä Milan kanssa päivistämme. Hän on tosi innoissaan, ku päivälline sen pojan luona oli menny hyvin.

Mun mieleen tulee Emil. Miks mun piti itkee taas sen nähden. Nyt se aattelee et oon vaa joku pikkutyttö joka itkee joka asiasta. No ehkä mä itkenki aika paljon. Mutta ei sen sitä tarvi tietää.

Aamulla mä herään aikasin koska me päätettii mennä kiertää kaupunkia. Kipitän portaat alakertaan ja saavun keittiöön. Äiti ja Aleksi taitaa nukkua vielä.

Talossa on hiljaista. Pidän tällasesta hiljasuudesta. Tuttu ja turvallinen olo ympäröi mut. Tykkään olla yksin hereillä. Aamulla se on parasta ku saa olla yksin hiljaisuudessa aamupalalla ja syödä miten haluaa eikä kukaan valita.

Mun ihana aamupalahetki keskeytyy kuitenki ku kohta mä kuulen kolinaa jo Aleksin huoneesta. Se ei osaa koskaan olla hiljaa.

”Huomenta!” Sanon pirteästi hänelle ku hän astuu kynnyksen yli. ”Miten sä voit olla virkee tähän aikaan aamusta?!” Hän mumisee unisena. Naurahdan ja käännän katseeni ikkunasta ulos mihin katselin äskekin. On vielä melko pimeää. Kellohan on vasta seitsemän. Minä heräsinkin jo kuudelta.

Tuijotan puita jotka on tiputtanu lehdetkin jo. Kävelytiellä ei ole kulkijoita enkä ihmettele miksei. Ulkona on melko kylmää ja maa on jäässä.

Kohta äitikin tulee keittiöön unisena ja alkaa tehdä aamupalaa.

Mä oon kohta jo syönyt ja lähden mun huoneeseen vaihtamaan vaatteet. Etsin mun puhelimen yöpöydältä ja alaan selaamaan somejani. Kovin moni mun kavereista ei oo tähän aikaan lomalla hereillä.

Hetken kuluttua Aleksi paukuttaa kovaa mun huoneeni ovea. Se ei ikinä päästä irti tosta tavasta. Varsinki ku se tietää et vihaan sitä. ”Joojoo on matkalla jo!” Huudan hänelle ja nousen ylös. Katson vielä peilistä että mun hiukset on hyvin ja astun käytävään.

Eteisessä laitan nopeasti kengät sit otan farkkutakkini ja laukkuni. Äiti ja Aleksi on jo autossa joten laitan oven lukkoon ja kipitän nopeasti takapenkille istumaan. Laitan turvavyötäni kun Aleksi jo painaa kaasua.

Me aateltiin ensin mennä keskustaan syömään jätskiä. Tälle päivälle oli luvannut aurinkoista ilmaa ja aurinkokin on nousemassa jo.

Parkkipaikalta on vähän matkaa jätskikiskalle. Me ollaan kävelemässä torin läpi ku mä nään Siljan. Mä en oo nähny häntä pitkään aikaan. Me ollaa oltu koko elämä kavereit mut hän muutti sit ysin syksyllä lappiin. Sen jälkee mä en oo häntä tääl nähny. Me ollaa juteltu paljo puhelimes mut ei se oo sama.

Pysähdyn ja ku hän huomaa mut me juostaa toisten luo ja halataan. En pysty estää hymyä kiipeämästä huulilleni. ”Mitä sulle kuuluu?” Hän kysyy hymyillen. Me vaihetaa kuulumisia ja sit mä kysyn: ”Mite sä tääl taas, ja mikset sanonu mulle et oot tulos takas?” ”Mä päätin kerranki lomal tulla käymää ja äiskä suostu ni tultii sit. Ja mä en laittanu sulle mitää ku halusin yllättää sut.” ”No mut paras ylläri ikinä! Kuin kauan ootte tääl?” ”Vaa pari yötä.” ”No mut tuut meille yötä eiks ni?” ”No jepp!”

Me päätetää hakee Siljan äiti ja mennä yllättää mun äiti ja Aleksi. Siljan äiti yllättyy iloisesti nähdessää mut ja halaa heti. Me kerrotaa sille meiän suunnitelma ja me lähetään kulkemaan jätskikiskaa päin.

Aleksi ja äiti istuu pöydässä lähellä joenrantaa. Me istahdetaan pöytään ja äiti yllättyy myös tosi iloisesti ja halaa heitä tiukasti. Aleksi yllättyy myös ja nousee pöydästä halaamaan.

Meijän perheet tuntee tosi hyvin. Siljan äiti Riikka ja mun äiti on jotain lapsuudenystäviä ja siks on niin läheisiä. Pienenä mä, Silja ja Aleksi leikittii aina yhessä. Silja on ainut lapsi ni ollaa niinku sisaruksia sille. Ja hän on meille.

Me vietetään sit koko päivä sillä porukalla ympäri kaupunkia. Me käytiin myös syömässä jossai ravintolassa.

Illalla me ollaan menossa kotiin, tällä kertaa Silja ja Riikka mukana myös. Äitinki mielest se yökylä on tosi hyvä idea.

(Sanoja 855)
Tuli vähän lyhempi luku nyt mutta kohta tulee seuraava jo:)
Iso kiitos teille jotka jaksatte lukea tätä!<3