Vesipisarat välillämme

4. Syksy

Ella

Viikot kuluu tosi nopeaa ja on jo tullu alkusyksy.

Mun mielestä on kivaa ku alkaa pimetä ihan kunnolla mut samaan aikaa se on pelottavaa. Ja se on ihanaa ku puiden lehdet alkaa värjäytyy ja sit tippuu. Tai onhan se vähä surullisen näköstäki tavallaan.

Koulun jälkee mennää keskustan ostarille ku kerranki on iltapäivä et kaikki meistä pääsee. Ollaa kävelemäs sinne päi ja jutellaa. Jenni kysyy sit: "Mila mites sulla ja Kristianilla?" "Vittu arvaa?" Mä naurahan ja sanon: "Ei selkeestikkää hyvi"

Mila on hetken hiljaa mut sanoo sit: "Me erottii, se on nii helvetinmoine kusipää kyllä. Se ei ansaitse et siitä puhutaan ees joten jos teille käy nii ei jatketa tätä puheenaihetta." Me nyökkäillään vaa ja aletaa sit puhuu jostai muusta.

Mila ei koskaa avaudu mistää. Se ei oo ikinä ees mulle puhunu sen existä. Hän käyttää aina tota samaa et se tyyppi on nii idiootti tai kusipää tai jotai sinnepäi ja et siitä ei puhuta. Sillon ku ne on yhessä nii se puhuu niist välillä liikaaki mut ku ero tulee ni on ku sitä tyyppii ei ois olemassakaa. En mä tiedä syytä siihen et hän ei puhu kaikest mut mä joskus toivon että Mila kertois mulle enemmän sen asioista.

Me istuskellaa ja jutellaa pitkään kunnes meijä pitää alkaa lähtä kotii.

Mä kävelen Milan kanssa vieretysten jalkakäytävää ja juttelen hänen kans. Jenni ja Siina lähtivät hetki sitte eri suuntaan ku he asuu vähä kauempana meistä.

Ku me ollaa kävelty hetki mä kysyn: "Onks sul joku syy siihe et sä et kerro sun eroista meille?" Koitan kysyy ton varovasti etten aiheuta mitää kauheeta. Mila kääntyy muhun ja sanoo: "No kyllä oikeestaa, just se et ne kohteli mua ku paskaa ja siks mä vihaan niit enkä tykkää puhuu niist." "Aa, mä aattelin et sä luulet ettet vois puhuu siit. Koska tottakai sä voit puhuu mulle mistä vaa ni mä kuuntelen." Hän hymyilee. "Joo, mä tiedän kyl et se voi vaikuttaa oudolta. Mut mä oon kunnossa jos sitäki mietit." "Luit mun ajatukset, mut ihana et oot." Me halataa viel ennen ku mä käännyn eri tielle ku hän. Mä jatkan hymyillen matkaa ja vilkutan viel Milalle.

Kohta on jo syysloma. En haluu uskoo mite nopeesti aika kuluu. En mä ehi edes ajatella ku aika vaan kuluu. Siks mä koitanki ajatella positiivisesti usein ja nauttii joka hetkestä. Mä jotenki säälin ihmisii jotka ei osaa nauttii elämästä.

Kuitenki tääl eletää vaa kerran ja se lyhyt aika pitää nauttia. Saavun just meijän ovelle ja meen sisää.

Astun olohuoneeseen ja näen Aleksin pelaamassa. Yllätys. Mutta tällä kertaa hänel ei oo mukana Emil.

Huokasen ilosta kunnes huomaan et on sittekin. Emil kävelee keittiöstä kohti sohvaa olohuoneessa. "Moro." Hän sanoo nähtyään mut. Hänen tummat hiukset on sekaisemmin ku yleensä. Nyökkään hänelle vaa vastaukseks.

Hän tuijottaa mua tosi pitkään sen ihanilla.. ei vaan ruskeilla silmillänsä. Nojaan keittiösaareketta vasten ja juon vettä. En mä voi tykätä hänestä. Mä en haluu pilata sen ja Aleksin ystävyyttä. Sitä paitsi en mä voi tietää kui montaa tyttöö se pyörittelee nytki samaa aikaa.

Mä lähen pois keittiöstä mun huoneeseen. Heitän mun kangaskassin mun sängyn vieree lattialle ja hyppään itse mun sängylle. Otan mun puhelimen taskusta ja käynnistän sen.

Vastaamaton puhelu käyttäjältä äiskää!🤍

Napautan heti puhelimen kuvaa ja äiti vastaa melkein heti.

"Mites sielä menee?"

En näe mutta olen varma että hän on iloinen. Hymyilen puhuessani ja kerron kaikkea mahdollista mitä on tapahtunut. Äiti kertoo tulevansa viikonloppuna kotiin ainakin ens viikoksi koska meillä on syysloma ja hän haluaa viettää sen kokoajan meidän kanssa. Kuulen ku hän välillä niiskauttaa. Ehkä hänki itki.

Me puhutaan pitkään ja paljon. Sit me kuitenki lopetetaan ja mä katson ikkunasta ulos. Puiden lehdet on jo ihan oranssit. Meijän suuri takapiha näyttää tosi tyhjältä just nyt. Järvi kimmeltää kauempana ja puiden latvat heiluu tuulessa.

Astun ulos mun huoneesta ja päätän mennä ulos. Hyppelen portaat alas ja menen olohuoneeseen.

Istahdan Aleksin ja Emilin väliin sohvalle. "Arvaa mitä?!" Aleksi kääntää kasvonsa mua päin ja katsoo kysyvästi. "Arvaa kuka tulee viikonloppuna kotia?!" Melkein huudan innostuksesta. Hänkin innostuu ja huutaa: "Oikeesti?!" Mä nyökkään ja me ruvetaa nauramaan ja riehumaan ihan täysiä. Mä halaan vielä Aleksia ja lähden sit eteiseen. "Mä meen käymää pihal."

Aleksi nyökkää ja näyttää iloiselta. Emil vaan katselee hämmentyneenä mut samalla ilosena välillä mua ja välillä Allua. Mä astelen pihalle ja käännyn kohti takapihaa. Kävelen metsän reunaan ja asetan kuulokkeet korvilleni.

Lähen kävelemään järven luokse metsikön läpi. Istahdan suurelle kivelle lähellä vesirajaa. Joskus pienempänä mä tulin aina tänne. Sillo ku olin ilonen ja joskus vihasenaki. Tää on niin suojaisa paikka että tänne näkee vaan järveltä ja meidän takapihalla olevasta metsästä.

Aurinko laskee puiden taakse ja pilvet värjäytyy pinkiksi. Mä otan kuvia itestäni ja kans maisemista.

Päätän laittaa osan niistä mun instagramiin. Kirjotan kuvan alle: "Ihana auringonlasku💗" Melkein heti julkaisemisen jälkeen Siina tykkäsi kuvastani ja kommentoi sydänemojeita.

Lähden sit takasin päi ennen ku ehtii tulla liian pimeä. Hölkkään kevyesti metsässä olevaa polkua pitkin. Kohta näen jo meidän takapihan kiikut. Istun keinuun ja otan pienet vauhdit. Mietin kuinka mäkin olen jo melkein aikuinen. Aika kuluu tosi nopeaa. Päätän sitten mennä sisään koska illat alkavat olla viileitä jo.

Seuraava koulupäivä kuluu nopeasti ajatellessa syyslomaa. Kohta olen kävelemässä kohti kaappiani koulupäivän päätteksi. Haen takkini ja kävelen pihalle.

Seisoskelen aidan vieressä ja ootan et Aleksi tulis hakee mut ku hän hakee autoansa koulun parkkipaikalta. Sit mä nään Emilin. Se kävelee suoraa mua kohti. En vieläkää oo tottunu ajatukseen et se on samassa koulussa mun kaa ja joudun näkee sitä melkei joka päivä.
En jaksais häntä yhtää nyt.

"Moro" "No moi" vastaan kyllästyneenä. Mä vihaan häntä. Se pitäis kyllä olla itsestäänselvyys ku hän vittuilee AINA ku näkee mut ni mulle ja vaa on liian pleijeri et mä ees puhuisin sen kaa. Mua ärsyttää vaa se mite se ja sen kaverit kohtelee tyttöjä, niinku ne ois jotai kertakäyttöastioita et heti heitetää pois.

"Mite menee?" Käännän katseeni hitaasti häneen ja vastaan: "Miks sä oletat et se kuuluis sulle, jos sä kerran kohteliasuudestas autat mua joskus se ei tarkota et mun pitäs olla iha ylimpii ystävyksii sun kaa." "No, mitä mä oon tehny ku noi ihanasti puhut mulle." "Emmätiiä, ehkä ollu olemas."

Aleksi just saapuu ja mä hyppään sen mustan volvon kyytiin. Emil jää tuijottaa mun perää. "No mitäs Emil, näin ku juttelit sen kaa."

Vilkaisen Allua päin ja sanon: "Yritti tulla juttelee." Aleksilla on kasvoillaan huvittunut ilme. "Mitennii yritti?" Hän sanoo painostaen sanaa "yritti". "En mää sille oo puhumas, vitun pleijeri, iha sama vaikka se ois pelastanu mu hengen silti mulla on kai oikeus elää ilman et se tunkee joka paikkaa."

Aleksi naurahtaa vaan mut sanoo sit: "Mä tiiän et sä ja koko koulu ehkä, aattelette et Emil on pleijeri. Sitä se ei vitussa ole.

Meijän muut kaverit ei ehkä oo niitä lojaalimpia mut kylhän sä tiiät et en mäkää tytöillä leiki. Eikä varsinkaa Emil, se ei uskalla jutella tytöille ollenkaa ja oot onnekas et hän ees moikkaa sua. Ei hän oo nii kovis ku miltä saattaa vaikuttaa, usko mua. Oikeesti se on tosi huomaavaine ja kiltti." "No ihasama moikkaaks se vai ei mut mä vihaan häntä silti, en haluu jutella sille. Eli, voitko kertoo sille mun terveiset et se jättäis mut rauhaan." Allu vaan nyökkää ja sit me saavutaanki kohta jo kotipihaa.

Mietin Aleksin sanoja Emilistä. Kyllä mä tiedän että mun veljeni ei ainakaa leiki tyttöjen tunteilla ja tajuu vähän. Se juttelee mullekkin tytöistä, tai siitä yhestä. Mä oon auttanu sitä kertoon sen tunteista sille Miljalle ja nyt ne on yhessä.

Ehkä Emil on samanlaine. Söpö hän ainaki on.. Tai siis ulkonäöltään mut en mä tunne sitä ni paha mennä sanoo mikä kusipää se sit oikeesti on. Mä meen suoraa keittiöön ettii mulle jotai välipalaa. Koulussa ehti tulla iha kauhee nälkä.

(Sanoja 1272)