Vesipisarat välillämme

9. Hyvästit

Ella

Mä ja Silja lähdetää yläkertaan. Aleksi ja Emil tuli kotiin. Mä en kestä olla Emilin kanssa samassa tilassa. En mä vaan halua. Se saa mun olon tosi oudoks. Varsinki nyt. Jotenki mä oon taas iha hajalla. Ehkä mä vaan ajattelen liikaa. Mun kyyneleet meinaa tulla ulos kokoajan. Siks mä olenki hiljaa. Mua pelottaa että jos mä puhun ni en pysty pidättää ja kaikki näkee kuinka heikko mä olen.

Mun olo helpottaa ku me pelataan lautapelejä ja jutellaan niitä näitä. Mun mielestä Silja on ihana ku hänen kanssa mä voin olla mä. Hänen kans mun ei tarvi esittää mitään. Mut siltikää mä en haluu itkeä hänen seurassa. En kenenkään seurassa.

Me makoillaa mun sängyllä ja ollaan vaa puhelimilla koska pelattiin jo liian monta peliä. Mä nousen ylös ja sanon: ”Käyn juomas, tuuks mukaa.” Hänen kasvoil on outo ilme jota mä en osaa tulkita ja hän sanoo sit: ”Emmä tuu, ootan tääl” Nyökkään ja avaan oven. Astun käytävään ja lähden portaita kohti.

Aleksi ja Emil on keittiössä, pelaa kai jotain pöydän ääressä. Kiroan hiljaa mielessäni. En halua nähdä heitä. En halua nähdä yhtään ketään just nyt. En varsinkaa Emiliä. Käännän mun katseen kauas heistä ja nappaan lasin kaapista. Vedän vedet nopeasti kurkustani alas ja lähden poispäin keittiöstä. Ei veden juominen auta tähän. En ehdi edes olohuoneen puolelle ku Aleksi pysäyttää mut ja sanoo hiljaa: ”Voijaaks jutella vähä?” ”Riippuu mist.” Mä saan vastattua ja hän alkaa vetämään mua alakerran vierashuonetta kohti. Se on tyhjillään nyt koska Riikka on yläkerran huoneessa ja Silja mun tottakai. Äidillä on oma huone ja Emil nukkuu Allun huonees. Just nyt se on keittiös ja varmaan tuijottaa mua halveksuen. Aattelee et varastan vaan sen laatuajan mun veljen kanssa. Asioiden yliajattelu ei auta yhtään. Mä tiedän sen mutta en vaan voi lopettaa sitä.

Aleksi laittaa hiljaa oven kiinni perässään ja katsoo mua syvälle silmiin. Hetken hiljasuuden jälkeen hän sit sanoo varovasti: ”Voiksä kertoo mikä sul on, sä tiiät et mä nään millo et oo kunnos. Enkä mä vittu kestä nähä sua noin, se saa mutki hajalle. Mä haluan auttaa sua, oon sun veli ja voit luottaa muhun”
Mä oon vaa hiljaa hetken ja tuijotan seinää. En mä saa sanaa suustani. En mä aatellu et hän noin helposti näkee mun läpi. Räpytän silmiäni estämästä kyyneleitä tulemasta. Sit mä saan kuitenki suuni auki.

”Muistaksä Valtterin?” Kysyn hiljaa. ”Sen kusipään, tottakai, ei tulis mieleenkää unohtaa.” ”Ku siis, tai no, mä näin sen sillo aikasemmi illalla ja jotenki vaa sen näkeminen sai mut iha vitun hajalle taas. Kaiken lisäks Samu tuli matkal mua vastaan ja koitti ahistella mua. Onneks kuitenki Emil ehti siihe ni mitää ei tapahtunu. Jotenki vaa iha liikaa tapahtuu samaan aikaan ja se on iha liian pelottavaa. Sä tiiät et se ahistaa mua. Liian moni asia ahistaa ja pelottaa mua. Kaikki nää helpottaa joskus mut välillä tulee vaa pahempana takas. Vaikka niinku nyt.”

Mulla on aikasemminki ollu ongelmia mielenterveyden ja kaiken tollasen kans. En vaan kauheesti puhu niistä. Varsinkaa Aleksin kanssa.

Mä unohdin hengittää ja nyt vedän syvään henkeä. Istahdan alas sängylle ku Aleksi on vaan hiljaa ja katsoo mua. ”Emil pelasti mut sillon ja silti mä vittu huudan sille ja pilaan kaiken. Ei sillä et se välittäis, kyl mä tiiän et se ei välitä, mut kuitenki. Kyl mä tiiän myös et säki haluat et mä tulisin sen kaa toimee mutku se vaan ei onnistu. En mä osaa puhua ihmisille.”  Jatkan hiljaa. Allu istahtaa mun viereen ja kiertää sit kätensä mun ympärille. Mä en pysty enää pidättää vaa mun kyyneleet valuu mun poskille. En jaksa ees välittää vaa itken siinä hiljaa häntä vasten.

Kohta mä kuulen hänen äänen taas. ”Mä tiiän et sä et oo mikää paras puhuu, en oo mäkään. Mut mä haluun et sä et syytä ittees mistään. Mä tajuan et on vaikee puhuu. Nii oli mullaki.” Mä käännän mun katseen häneen. ”Mitä sä tolla tarkotat?” Hän näyttää ku katuis sanojaan mut jatkaa sit: ”Muutama vuos sitte, ei mulla ollu ketää kelle puhuu. Mua ahisti paljon kaikki. Ei ollu Emilii, ei äitiä, ei ketää muuta läheistä kaverii. Koulun kuraattorit tai psykologitkaa ei auttanu, olen testannu. Sulle en halunnu puhuu koska aattelin et kerrot kavereilles tai et ymmärrä. Nyt mä tajuun et sä tajuut.” Mä katon häntä ja nään sit kyyneleen hänen poskella. Pyyhin sen pois ja kierrän mun kädet hänen ympärille. ”Oothan sä nyt kuitenki kunnossa, siis paremmas ku sillo pari vuot sitte?” ”Joo todellaki, Emil on auttanu, ja mä häntä kans. Mut entä sä?” Hänen äänessään on huolestuneisuutta ku hän kysyy mult. ”No joo kai mäki oon iha. Varsinki ku sain puhuu sulle, kiitos et pakotit kertoo.” Mä sanon hiljaa. Hän nousee sit ylös ja sanoo: ”Sovitaanko et me voidaan aina puhuu mistä vaan ja toinen kuuntelee ja auttaa. Ja se kans et ei tarvi pelätä yhtää mitää, nää jutut jää vaa meidän väliseks, ja et ei salata jotain siks ku pelätään turhaan jotai olematonta.” Mä hymyilen hänelle ja nyökkään sit.

Mun mieleen tulee et mun pitäs kertoo Allulle et tykkään Emilistä. Ei kai se enää oo tärkeet ku ei se tykkää musta takasin. Välittääki musta vaan Aleksin takii. ”Sovitaanko kans et..” Oon hetken hiljaa koska en tiedä miten sen sanoisi. Aleksi vaan kattoo mua kärsivällisenä. ”Sä et suutu vaikka mä oonki ihan vitun kusessa siihen.” ”Siis keneen? Emiliinkö?”

Nyökkään varovasti ja puren mun poskeani. Mun oli pakko kertoa se. ”Miks mä suuttuisin. Ei tykkääminen jostaki mun tietääkseni satuta ketään.” ”No hyvä, vaikka kuitenki suututin sen, eikä se välitä ja vaan vihaa mua ni sil ei oo välii ees et kerroin.” Hän vaan katsoo mua oudosti mut sanoo sit: ”Mut pitäs varmaa lähtä nukkuu jo, aika myöhä kuitenki.” Mä nyökkään ja lähden kohti portaikkoa.

Mä olisin halunnu et hän sanoo mulle et Emil ei välitä vaan sen takii. Olisin halunnu et hän sanoo et Emil tykkää musta myös. Olisin halunnu et en olis ees suututtanu koskaa Emiliä. Allu ei sanonu mitää ku kerroin et suututin sen. Ehkä se oli ilonen, ehkä se ei oikeesti haluu et tykkään siit. Ehkä se vaa ei viittiny suuttuu siks ku näytän väsyneelt ja oon muutenki jo itkune valmiiks. Varmaan suuttuu sit huomen. En jaksa ajatella enempää ku meen mun huoneeseen ja istahdan sängylle. Silja on melkein unessa jo ja alan itsekkin nukkumaan.

Herään aamuyöllä enkä edes tiedä mihin. Katson kelloa. Vartin yli neljä. Miksei mua väsytä. En saa unta enää joten kipitän alakertaan juomaan. Otan hanasta vettä lasiin.

Istun pöydän ääreen ja kuulen pian askelia portaissa. Aleksi tulee keittiöön. ”Mitäs sä tähä aikaa hereil?” Hän kysyy ottaen hänkin vettä. ”Kuha vaa heräsin enkä saanu unta enää.” ”Hm, sama.” Hän vastaa ja istahtaa alas myös.

Keittiössä vallitsee hiljaisuus. Kello vaan tikittää. Sit mä nousen ylös ja asetan lasini tiskipöydälle. ”No mut mä koitan saada pari tuntii unta viel nii öitä.” Mä huikkaan ennen ku lähden kohti portaita. ”Öitä” Mä kuulen Aleksin väsyneen äänen sanovan. Menen takaisin sängylleni hiljaa ja koitan olla herättämättä Siljaa. Suljen silmäni ja kohta olenkin jo unessa.

Herään seuraavan kerran siihen ku Silja nousee ja pakkaa kamojaan. ”Monelta se juna siis lähtee?” Mä kysyn unisena. Hän kääntää katseensa muhun ja vastaa: ”Puoli kolmelta.” Kello on nyt vartin yli kaksitoista. Parin tunnin päästä he lähtee enkä mä näe Siljaa pitkään aikaan. Nousen ylös ja vaihdan vaatteeni. Menemme Siljan kanssa aamupalalle keittiöön jossa äiti ja Riikka istuvat jo.

Matelen jääkaapille ja otan jugurttipurkin. Ojennan sit Siljallekkin ja me istutaan pöytään syömään. Pojat on jossakin, varmaan nukkuu viel. Mua ei kyl edes haittaa koska ei kiinnostais nähdä heitä. Tai siis ei ainakaa tiedät kyllä ketä.

Pari tuntia kuluu nopeasti ja me ollaan lähdössä juna-asemalle. Mä päätän lähtä mukaan hyvästelemään Siljan ja tämän äitin. Mun äiti lähtee koska hän ajaa. Hän sai luvan käyttää Aleksin autoa koska hänen omansa ei tietenkään ole täällä. Aleksi sai auton synttärilahjaksi kun täytti 18 alkuvuodesta.

Aleksi ja Emil jäivät kotiin. Aikoivat kuulemma pelata pleikalla koko päivän.

Me saavutaan asemalle ja mä otan Siljan matkalaukun peräkontista. Lasken sen maahan ja halaan vielä Siljaa. ”Muistetaa sit soitella et ei unoheta toisia.” Hän naurahtaa. Mäki naurahdan ja vastaan sit. ”En ikinä vois unohtaa sua.” ”En mäkää sua.” Me irrottaudutaan toisista ja Silja lähtee äitinsä kanssa kohti asemarakennusta. He vielä vilkuttaa ku me lähdetään kohti kotia.
Mä oon hiljaa koko matkan kotiin ja niin on äitikin.

(Sanoja 1368)