sata-nolla

10 ;; laihdutusjuttu

Wilma Eklund

Heräsin, ja kuten aina kärsin krapulasta. Nousin istumaan ja siristin silmiäni. Rakastin kevättä, ja sen mukanaan tuomaa valoa, mutta vihasin herätä siihen. Katsoin Jesperiä, joka nukkui toinen käsi roikkuen sängyn laidalta ja peitto mytyssä hänen jalkojensa alla. Naurahdin näylle. Nappasin lattialta ensimmäisen käteeni tarttuvan vaatteen, joka sattui olemaan vaaleanpunainen huppari. Vetäisin sen päälleni ja laahustin tieni vessaan. Tuttuun tapaani oksensin eiliset juomani ulos ja pyyhkäisin suupieltäni. Heitin hiukseni nutturalle ja vedin vessan. Käppäilin takaisin huoneeseeni ja huomasin Jesperin heränneen. Hän näytti oikeastaan aika söpöltä. Hänen hiuksensa olivat sotkussa hänen kasvoillaan ja osa eilisistä huulipunistani koristi hänen viiksiään yhä.

"Huomenta.", hän sanoi väsyneenä.

"Huomenta.", vastasin samaan sävyyn.

"Onks darra?", hän kysyi.

"Niinku aina. Sulla?", kysyin.

"No joo vähä.", Jesper sanoi.

"Aattelin tehä kahvii, haluutko?", kysyin.

"Oho, hyvää palveluu. Voin mä ottaa.", Jesper vastasi naurahtaen.

Hymyilin ja suuntasin keittiöön. Jesper puki päälleen ja käveli perässäni. Äitini vilkaisi meihin sängyksi levitetyltä sohvalta, mutta palasi pian takaisin Kardashianeiden elämän pariin.

"Meil ei oo muuta ku tätä pikakahvii nii toivottavasti kelpaa.", sanoin lusikoidessani kahvinpuruja posliiniseen kuppiin.

"Joo se käy ihan hyvi.", Jesper vastasi.

Nyökkäsin ja käynnistin vedenkeittimen. Napsahduksen kuuluttua veden kiehumisen merkiksi, kaadoin vettä kuppeihin ja nappasin maidon jääkaapista.

"Otaks maitoo?", kysyin.

"Joo.", Jesper vastasi ja kaadoin maitoa hänen kahvinsa sekaan. Oman kahvini join mustana.

Laitoin maidon takaisin jääkaappiin, ja katsoin majoneesipurkkia ja pekonipakettia, jotka yrittivät sitä epätoivoisesti täyttää. Hörpimme kahvia keittiössä jonkin aikaa, kunnes kävelin olohuoneeseen. Istuin sohvalle äitini viereen ja Jesper istui nahkaiseen nojatuoliin sen vieressä.

"Mitäs teille?", äitini kysyi.

"Eipä ihmeempiä, darra vaa taas.", naurahdin.

"Huomaan. Kukas sä oot?", hän kysyi katsoen Jesperiä.

"Jesper. Moi.", Jesper sanoi hymyillen.

"No moi vaan. Mä oon Jenna, Wilman äiti. Ootkos sä ton Wilman poikaystävä?", äitini kysyi.

"Ei Wilma harrasta poikaystävii.", Jesper sanoi hörpäten kahviaan.

"Aivan, niimpä.", äitini nauroi.

Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni.
Jesper selaili puhelintaan ja kysyi: "Aattelin tilata safkaa, natsaaks teille pizza?"

"Ite oon aina ollu enemmän kebabihmisii.", vastasin.

"Kyllä pizza mulle kelpaa.", äitini vastasi.

"Jos tilaan kebabin ja vaikka operapizzan?", Jesper ehdotti.

"Jos tilaat nii voin laittaa sulle rahaa, ei sun tarvii meiän kotona meitä ruokkia.", äitini sanoi pikaisesti.

"Ai, no kiitti.", Jesper sanoi hymyillen.

***

Istuimme olohuoneessa. Minä söin rullakebabia ja Jesper jakoi äitini kanssa pizzaa. Jesper kertoi äidilleen haaveilevansa artistin urasta, ja äitini kertoi kuinka ei enää edes jaksanut haaveilla. Hänen mielestään se oli turhaa, kun haaveet eivät tähänkään asti olleet toteutuneet. Siksi minullakaan ei koskaan ollut ollut haaveita, äitini oli murskannut ne heti alkuun.

Ennen kun huomasinkaan, kädessäni olleesta rullakebabista oli jäljellä vain sitä peittänyt alumiinifolio. Krapulani oli syömisen myötä helpottanut, mutta syyllisyys alkoi pikkuhiljaa vallata kehoani. Katsoin pizzalaatikkoa, jonka sisällöstä oli vielä vajaa neljäsosa jäljellä.

"Sulla taiski olla nälkä.", äitini totesi aloittaessaan uutta pizzapalaa.

Hymähdin. Vaikkei hän varmasti tarkoittanut pahaa, sanat tuntuivat kuin puukoniskulta sydämeen.

"Joo taisin syödä vähä liia nopeesti...", sanoin hiljaa ja nousin ylös.

Kipitin vessaan ja suljin oven perässäni. Polvistuin lattialle ja työnsin sormet kurkkuuni. Yritin väkisin oksentaa ulos kaiken mahdollisen äsken syömäni. Yskin vedet silmissä ja huohottaen nousin ylös.
Vedin vessan ja vilkaisin peiliä. Sylkäisin lavuaariin ja palasin olohuoneeseen. Jesper ja äitini katsoivat minua kulmat koholla.

"Ootko okei?", Jesper kysyi huolestuneena.

"Haha, joo oon mä. Ei vaa pitäis hotkia darrassa...", naurahdin kuivasti ja istuin alas.

"No ei pitäis joo. Menee hyvät ruuat hukkaan.", äitini tuhahti.

Hymähdin ja vaivaantuneena katsoin poispäin äidistäni.

***

Makasin sängylläni tuijottaen puhelintani. Äitini oli pyytänyt Jesperiä lähtemään kotiinsa, jotta voisi 'keskittyä omiin hommiinsa'. Sillä hän tarkoitti lauantaisten päiväkännien vetämistä.

Äitini ei ollut niinkuin minä, joka mieluiten joi baarissa hyvien ystäviensä seurassa. Hän ei koskaan lähtenyt ulos viettämään aikaa. Enkä ollut ihan varma, oliko hänellä edes juurikaan ystäviä. Ei hän heistä ainakaan koskaan puhunut. Hän vietti päivänsä olohuoneemme sohvalla, jonka hän oli levittänyt itselleen sängyksi. Olohuone oli samalla myös äitini makuuhuone. Olimme päätyneet sellaiseen järjestelyyn, jotta minä saisin oman huoneen. Olin siitä kyllä äärimmäisen kiitollinen. Vaikkemme olleet kovin läheisiä, emmekä varsinaisesti hyvissä väleissäkään, arvostin silti kaikkia niitä asioita joita äitini teki, tai ainakin yritti tehdä puolestani.

Huoneeni ovi aukesi ja nostin katseeni puhelimestani. Äitini seisoi ovellani, enkä osannut lukea ilmettä hänen kasvoillaan. Katsoin häntä kysyvästi ja hän otti pari askelta peremmälle huoneeseeni.

"No?", kysyin.

"Mä tota mietin... Että oliko sulla aamulla iha vaa darra?", äitini kysyi vaikeana.

"Häh? Miten nii?", kysyin.

"Ku söit ensin sitä kebabia iha hyvillä mielin, ja sit yhtäkkiä oksensit... Nii ei kai tää oo taas joku laihdutusjuttu?", äitini kysyi.

Jäädyin. Tajusiko äitini oikeasti?
Olin kerran aiemminkin 'jäänyt kiinni', siitä että oksensin syötyäni tahallani. Silloin olin selittänyt sen äidilleni niin, että olin kuullut siitä netistä ja ajatellut kokeilla. Kerroin kuinka minua oli koulussa haukuttu lihavaksi, ja kuinka halusin tehdä asialle jotain. Ei se valettakaan ollut. Äitini oli sanonut, että jos halusin laihduttaa, minun pitäisi tehdä se terveellisellä tavalla. Lupasin silloin, että tekisin niin, vaikka oikeasti opettelin vain salaamaan tekojani paremmin.
Jos söin jonkun seurassa, söin normaalisti, mutta pieniä annoksia. Ja silloin jos söin paljon tai ahmin jotain epäterveellistä, oksensin aina salassa.

"No ei oo! Mä vaan söin liian nopeesti, ja mua alko ällöttää se ku mulla oli jo valmiiks huono olo!", sanoin, ehkä jopa turhan puolusteleva sävy äänessäni.

"Okei... Kun sähän oot taas laihtunu.", äitini totesi vakavana.

"Ei se äiti oo mitää sellasta! Siis,, oon iha muute vaa syöny vähemmän ku ollu stressiä kokeista ja sellasta.", selitin nopeasti.

"Jos sä sanot nii. En vaan haluu joutuu oleen susta huolissaan.", äitini sanoi myötätuntoinen pieni hymy kasvoillaan.

"Joo! Ja ei tarvii todellakaan olla huolissaan, kaikki on iha normaalisti.", vakuuttelin.

Äitini hymähti ja katsoi minua yhä huolestunut ilme kasvoillaan. Hymyilin hänelle saadakseni hänet uskomaan sanomaani. Tunsin väistäneeni luodin, kun äitini nousi ylös ja poistui huoneestani.