sata-nolla

20 ;; viina on paras villapaita

Wilma Eklund

En ollut saanut Jesperiä kunnolla kiinni yli viikkoon. Aina kun olin pyytänyt häntä näkemään, tai soitellut perään, hän oli sanonut hänellä olevan studiokiireitä. Varmasti se oli osittain totta, mutten voinut olla ajattelematta, ettei hän vain halunnut nähdä minua.
Makasin sängylläni surkeana ja selasin instagramia. Tarinat, joissa hän kilisteli shampanjalaseja ja kierteli Tampereen hienoimpia näköalapaikkoja uusien ystäviensä kanssa, sai minut uskomaan, ettei asia vaivannut häntä ollenkaan.

Käänsin kylkeäni yltääkseni karkkipussiin, joka istui yöpöydälläni. Käteni koskettaessa sitä, huomasin kuitenkin syöneeni sen tyhjäksi. Katsoin pöytää tarkemmin, ja sen pintaa peitti miltei kahdeksan tyhjää karkkipussia. Olin eilen käynyt kaupassa, ja ajatellut ostavani karkkipussit 'pahan päivän varalle'. Olin kuitenkin huomaamattani stressin ja ahdistuksen vallassa ahminut niistä jokaisen. Ja yhtäkkiä stressini ja ahdistukseni kaksinkertaistui.
Äitini istui olohuoneessa, joten oksentaminen ei juuri nyt olisi vaihtoehto. En keksinyt sen lisäksi kuin yhden tavan helpottaa oloani. Alkoholi.
Baarissa minulla ei olisi varaa juoda, eikä siellä tiistai-iltana kuitenkaan olisi ketään joka tarjoaisi. Kirkkaisiin edes väärennetyn passini ikä ei riittänyt, joten päätin turvautua sohvalla loikoilevaan äitiini.
Kädet täristen kävelin olohuoneeseen, jossa äitini imi tupakkaa peiton alle käpertyneenä.

"Hei äiti?", kysyin hieman hermostuneena.

"No?", hän kysyi lyhyesti.

"Oisitko mitenkää jaksanu hakee mulle jonku pienen vodkapullon alkosta?", pyysin, yrittäen näyttää mahdollisimman ystävälliseltä.

"Jaa että vodkaa keskellä viikkoa? En todellakaan hae. Sä olit vissii juonu sen mun viinipullonki joka tuolla keittiön kaapissa oli.", äitini totesi närkästyneenä.

"Joo, anteeks. Voin ostaa sulle uuden. Mua vaan ahistaa just nyt tosi paljon nii mietin jos oisit mitenkää voinu...", sanoin hiljaa.

Äitini käänsi vihreät silmänsä minuun ja kurtisti kulmakarvojaan. Hän puhalsi savua suustaan ja tumppasi tupakan sohvan käsinojan päällä lepäävälle lautaselle.
"Wilma jos sua ahistaa, niin sun on pakko keksiä joku muu tapa käsitellä sitä kun juominen. Sä oot vielä lapsi.", äitini sanoi vakavana.

"Välillä mun pitäs olla aikunen, ja välillä oon sit taas lapsi. Koittasit päättää.", tuhahdin ärsyyntyneenä.

"Hei! Sä oot 17-vuotias. Mä voin antaa sun juhlia viikonloppusin sun kavereiden kanssa, mutta en hae sulle vodkapulloa tiistaina. Sulla on huomenna koulua.", äitini sanoi ja käänsi katseensa takaisin telkkariin.

"Vittu...", mumisin tajuttuani, etten saisi äitini mieltä muuttumaan.

Kävelin takaisin huoneeseeni ja sulloin tyhjät karkkipussit pöytäni laatikkoon, jotteivat ne muistuttaisi minua olemassaolostaan. Heitin nopeasti paremmat vaatteet päälle ja nappasin tärkeät tavarani suureen kangaskassiin. Eteisestä vetäisin kengät jalkaani, ja lähdin ulos. Minulla ei ollut tarkkaa suuntaa, ja puolivahingossa olin löytänyt tieni bussin numero 10 päätepysäkille. Kyseinen bussi veisi minut lähes Jesperin ja Sisun kotiovelle. Hetken epäröinnin jälkeen päätin nousta bussiin. En edes tiennyt olisiko kumpikaan heistä kotona, mutta päätin tarkistaa asian. Ehkä keskustelu Jesperin kanssa sujuisi paremmin kasvotusten.

***

Jäin bussista ja kävelin keltaisen kerrostalon alaovelle. Vedin muutaman kerran syvään henkeä, kunnes sain rohkeutta avata sen. Valitsin kirottavan hitaan hissin sijasta suosiolla portaat. Kävelin toiseen kerrokseen ja tuijotin hetken ovea, jonka postilaatikossa oli numero 8 ja sukunimet 'Karttunen' sekä 'Mattila'.
Koputin oveen ja odotin hetken. Oven minulle avasi Sisu, joka katsoi minua hämillään.

"Moi Wilma, mitä sä täällä?", hän kysyi.

"Onks Jesper kotona?", kysyin hiljaa.

Sisun vastattua myöntävästi, ei mennyt kuin hetki kun tuttu pörröpää ilmestyi hänen taakseen. Hymyilin hänelle ujosti ja hän yritti vastata hymyyni, vaikka hänen ilmeensä näytti lähinnä vaivaantuneelta.
"Hei, öö... Nyt on vähän huono hetki.", Jesper sanoi ja sohi hiuksiaan.

Olin kysymässä miksi, mutta syy selvisi, kun kuulin korkean naisäänen huutavan: "Kuka siel on?"
Tunnistin äänen heti ja sydämeni tuntui putoavan rinnastani vatsaani. Mitä ihmettä Miisa teki siellä?
Nyökyttelin väkinäistä hymyä vääntäen ja Jesper huokaisi.
"Wilma-", hän aloitti.

"Joo. Nyt on selkeesti huono hetki.", tokaisin ja käännyin kannoillani.

Pojat huusivat perääni, mutta kipitin portaat ripeästi alas. Työnsin alaoven voimalla auki ja vihan polte rinnassani sytytin tupakan. Imin savua keuhkoihini ja pidättelin kyyneleitä.

Tupakkaa ketjussa polttaen, kävelin kohti keskustaa. Päättäväisin mielin astelin sisälle alkoon, johon sisälle päästyäni raotin kangaskassiani. Suuntasin hyllyille, joiden yllä roikkui 'vodkat ja viinat'-kyltti. Selailin valikoimaa katseellani, ja nappasin hyllyltä puolen litran pullon koskenkorvaa. Sujautin sen sulavasti kassiini, ja vilkuilin ympärilleni. Kukaan kaupassa ei kiinnittänyt minuun huomiota, ja siksi uskalsin sujauttaa kassiin vielä toisen samanlaisen.
Kävellessäni ulospäin kaupasta sydämeni jätti lyönnin välistä, kun nuori parrakas miesmyyjä kysyi: "Eikö löytyny mitään?"

Naurahdin hermostuneena ja selitin: "Eiku tajusin et mulla ei oo henkkareita mukana."

"Aa, okei. No hyvää päivänjatkoa sitten.", myyjä sanoi ystävällisesti ja tuntui kun olisin väistänyt luodin.

"Samoin!", vastasin hymyillen ja kipitin reipasta tahtia ulos kaupasta.

Kauppakeskus kuhisi vartijoita, ja siksi nopeinta mahdollista reittiä suuntasin ulos. Yritin keksiä rauhallista paikkaa, jossa terrorisoida maksaani varastamallani viinalla. Kaunis kevätsää houkutteli minua jäämään ulos, ja suuntasinkin tieni Näsinpuistoon. Hörppiessäni kirkasta, kurkkua polttavaa nestettä kuin vettä, sain huolestuneita katseita ohikulkijoilta. Osasta heille hymyilin ja niille, jotka jäivät tuijottamaan, vilautin keskisormeani.

Ennen kun edes tajusin, olin saapunut määränpäähäni. Ensimmäinen pulloni oli jo puoliksi tyhjä, ja kiittelin itseäni toisenkin pullon näpistämisestä. Valitsin puiston reunalta rauhallisen paikan ja istuin puiselle penkille laskien kassin viereeni. Istuessani tiesin, etten tulisi pääsemään penkiltä omin jaloin ylös.

***

Ilta hämärtyi hiljalleen ja humalan sekä auringon mukana laskevan lämpötilan johdosta kehoni tärisi.
Puhelimeni värinä uusien viestien merkiksi, sai vilunväreet kulkemaan selkärankaani pitkin, joka ei auttanut ahdistustani ollenkaan. En kuitenkaan voinut estää itseäni katsomasta niitä.

Jesper
17.46
Toi ei ollu mitää mitä sä mietit
17.50
Miisa tuli vaa selvittää sitä mitä siellä levyjulkkareissa kävi
18.35
Wilma?

Sisu
18.51
Kaikki kunnossa?

Jesper
19.42
Hei ootko okei?
20.59
???

Jasmin❤️
21.28
Sisu kerto mitä kävi
21.29
Missä oot? Nähäänkö?

Viestien lisäksi vastaamattomia puheluita oli muutama. Tuijotin säröistä näyttöä ja ajoittain saapuvia viestejä. Turhautuneesta humalasta johtuen, nousin ylös ja viskasin puhelimeni sen enempää miettimättä kivikkoon järven rannalla. Heiton voimasta horjahdin taaksepäin ja yritin ottaa penkistä tukea, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tömähdin vasten pölyistä hiekkatietä, enkä jaksanut nousta siitä ylös. Kurottelin loppua lähenevää pulloani penkiltä. Vatsani kramppasi, kurkkuani poltti ja rintaani puristi. Yskin viinan yrittäessä löytää tietään kurkustani vatsaani asti. En lopulta pystynyt pakottamaan itseäni nielemään viimeisiä hörppyjä viinasta, ja siksi kakoen syljin ne jalkojeni juureen. Yskiminen ja kakominen aiheutti kehossani automaattisen oksennusrefleksin ja yritin tukea itseäni kädelläni oksentaakseni. Käteni tuntuivat hyytelöltä, kun kannattelin itseäni samalla kyljelläni maaten. Oloni oli huonompi kun muistan sen koskaan olleen ja yritin huutaa apua. Puisto oli kuitenkin miltei tyhjä, enkä itsekään tahtonut saada huudoistani selvää. En edes tiedä huusinko, vai yritinkö vain.
Makasin keskellä polkua, ja itkin. Luomeni alkoivat tuntua raskailta, ja selkeitä ajatuksia oli hankala muodostaa. Viimeinen asia mitä muistan miettineeni, oli se kuinka minun pitäisi maata kyljelläni, jotten tajuttomana tukehtuisi omaan oksennukseeni.