sata-nolla

24 ;; lemmikkirotta

Jesper Karttunen

Vilkuilin hermostuneena kelloa, joka läheni viittä. Minun piti tavata Jasmin sairaalalla puoli kuusi, enkä ollut vielä päässyt edes vaihtamaan vaatteita. Miisa istui sängylläni, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen.

"Mun pitää lähtee kohta, nii jääks sä tänne vai meeks sun omalle kämpälle?", kysyin häneltä.

"Jään tänne, jos vaan käy.", hän sanoi hymyillen.

Yritin vääntää hymyä kasvoilleni nyökätessäni hänelle.
Miisa hymyili, kunnes hänen puhelimensa soi. Hän vastasi siihen kysyvästi ja lähti olohuoneeseen jatkamaan puhelua. Sillä välin aloin itse vaihtaa vaatteittani, yhä kelloa vilkuillen. Kesä läheni huimaa vauhtia, ja lämpötila ulkona oli paahtava. Heitin päälleni harmaat collegeshortsit ja väljän valkoisen T-paidan. Keräsin lompakkoni ja muut tavarani shortsien taskuun ja heitin aurinkolasini silmilleni. Tarkistin bussiaikataulut, ja kirosin kiirettä joka minulle tulisi, jos haluaisin ehtiä seuraavaan bussiin. Kävin taskujani pikaisesti läpi, kunnes huoneeni oven aukaisi vuolaasti itkevä Miisa. Katsoin häntä hämilläni ja hän ryntäsi halaamaan minua. Vastasin halaukseen ja yritin rauhoitella hysteeristä tyttöä.

"Hei? Mikä on?", kysyin häneltä.

"Mun äiti soitti mulle äsken! Murri on kuollu!", hän niiskutti.

"Murri?", kysyin hämmentyneenä, kun nimi ei sanonut minulle mitään.

"Mun hamsteri! Ne oli löytäny sen sen häkistä, ja se oli kuulemma ollu ihan kylmä eikä liikkunu yhtään!", Miisa itki.

En tiennyt miten reagoida. Minulla ei koskaan ollut ollut lemmikkiä, joten en osannut kuvitella miltä sellaisen kuolema tuntui. Yritin kuitenkin lohduttaa Miisaa ympäripyöreillä lausahduksilla, kuten "Murri on nyt paremmassa paikassa" ja "Murrilla oli varmasti hyvä elämä".

Hamsterivälikohtauksen johdosta, olin myöhästynyt bussistani ja yritin katsoa puhelimeltani seuraavaa.

"Mulla on kymmenen minuuttia bussiin, pärjääks sä täällä?", kysyin Miisalta, jonka hysteerinen huutoitku oli laantunut epätoivoiseksi nyyhkytykseksi.

"Eiiii, älä jätä mua yksin!", hän huudahti kuin pikkulapsi ja tarttui kädestäni kiinni.

"Mun on oikeesti pakko mennä. Mulla on tosi tärkeetä menoo.", sanoin painottaen 'tosi'-sanaa.

"Jeppe oikeesti! En kestä tätä!", Miisa huusi ja hänen itkunsa yltyi jälleen.

Mumisin kirosanoja hiljaa itsekseni ja nappasin puhelimen käteeni. Kello näytti kahtakymmentäviittä yli, enkä mitenkään enää ehtisi sairaalalle puoleksi. Olin saanut myös Jasminilta viestejä, joihin aloin naputtelemaan vastausta.

Jasmin
17.20
Nähään siinä aulassa
17.23
Oon täällä nyt, koska sun bussi/ratikka on täällä?

Minä
17.27
Yritän keretä tohon seuraavaan bussiin, jos kerkeen siihe nii oon joskus tasalta siellä
17.27
Anteeks,, tääl on iha hirvee tilanne päällä

Jasmin jätti viestini avatulle, ja osasin odottaa saarnaa myöhästymisestäni, kun saapuisin sairaalalle.
Minun olisi pakko keretä seuraavaan bussiin.

***

En kerennyt seuraavaan bussiin. Enkä sitä seuraavaan. Enkä edes siihen viimeiseen, jolla olisin vielä ehtinyt perille, ennen osaston vierailuajan päättymistä. Istuin olohuoneeni sohvalla ja Miisa makasi sylissäni. Hän ei enää itkenyt, vaan näytti kuvia edesmenneestä Murrista puhelimeltaan. Niitä kuvia oli tuhansia. Olin kyllästynyt niihin reagoimiseen muuten, kun epäselvällä muminalla. Yritin kääntää ajatuksiani pois tilanteesta kirjoittamalla. Aluksi kirjoitus oli anteeksipyyntöviesti Wilmalle. En tiedä miksi kirjoitin sitä, kun hän ei kuitenkaan tulisi lukemaan sitä. Ehkä ajattelin, että jos kirjoittaisin asian ylös, se olisi helpompi sanoa ääneen, sitten kun häntä näkisin. Tekstillä alkoi kuitenkin olla liikaa pituutta kasuaaliksi keskustelun aloitukseksi, ja lukiessani sitä uudelleen ja uudelleen, tajusin miten se voisi pienellä hienosäädöllä toimia kappaleena.