sata-nolla

19 ;; levyjulkkarit

Jesper Karttunen

Istuin läppärini ääressä ja vilkuilin kelloa. Minuutteja keskiyöhön oli hetki hetkeltä vähemmän. Käteni lepäsi hiirellä, valmiina klikkaamaan näytöllä komeilevaa 'julkaise'-painiketta, heti vuorokauden vaihduttua. Kellon näyttäessä 00:00, julkaisin kappaleeni, jonka olin jo kahdeksannella luokalla kirjoittanut, mutta josta olimme vain studiolla muokanneet ammattilaisemman version.
Samoilla minuuteilla, julkaisin asiasta ilmoituksen ja linkin jokaisen sosiaaliseen mediaani. Hetken jaksoin latailla sivua uudestaan, nähdäkseni luvun kuuntelukertojen kohdalla nousevan.
Hihitin ja taputin käsiäni kuin ihastunut pikkutyttö, kun näin luvun menevän kymmenestä viiteentoista, ja siitä ylöspäin. En olisi millään malttanut mennä nukkumaan, mutta olin luvannut itselleni selviäväni kouluun aamulla. Sinnekkin jouduin pakottamaan itseni, kun päässäni pyöri lauantaiset levyjulkkarit. Enhän minä ollut levyä julkaissut, mutta sillä nimellä Matias oli kutsunut tilaisuutta hehkuttaessaan sitä minulle. Hän oli vaatinut saavansa toimi juhlien järjestäjänä, enkä laittanut vastaan. Pääsisin viimein kokemaan, miltä lapsesta asti haaveilemani julkisuus tuntui.

***

Istuin Matiaksen tummanpunaisessa Toyotassa matkalla klubille, jonka levy-yhtiö oli varannut tilaisuutta varten. 25 000 kuuntelukerran rajapyykki oli ylittynyt reilu tunti sitten, ja tunsin olevani maailman huipulla. Auto kaarsi siististi parkkiruutuun ja Matias ohjeisti minua, ja muuta levy-yhtiön työporukkaa nousemaan autosta ja teimme työtä käskettyä. Kävelimme hymyilevän portsarin ohitse sisälle klubin ovista. Meidät toivotti tervetulleeksi Matiaksen ystävä Santeri, joka toimi levy-yhtiöllä tuottajana. Vaihdomme hänen kanssaan kuulumiset ja pian sain tarjoilijalta käteeni lasillisen shamppanjaa. Kiitin häntä hymyillen ja seurasin Matiasta ja Santeria, jotka johdattivat minua innoissaan peremmälle klubille.

Istuin yhden pöydistä ääreen ja hörpin shamppanjaa. Pian seuraani liittyi hieman itseäni vanhempi poika, hymyili minulle hammaskoru kiiltäen. Vastasin hymyyn häkeltyneenä ja tervehdin poikaa. En voinut uskoa, että nuoruudenidolini Jone Laos oli juuri istunut samaan pöytään kanssani.

"Mitä jätkä?", hän kysyi rennosti, riisuen aurinkolasit silmiltään.

"Joo! Siis hyvää- Nää on mun 'levyjulkkarit' tai siis julkasin vaan yhen biisin et en mitää levyä vielä, mut kuitenki.", sopersin ja hörppäsin nopeasti lasini tyhjäksi hakien alkoholista helpotusta hermoilleni.

"Joo mä kuulin sen sun biisin. Ihan vitun kova!", Jone sanoi ja pystyin hänen äänensävystään tulkitsemaan kehun olevan vilpitön.

Hymy tuntui jo tatuoidulta kasvoihini, kun jälleen suupieleni nousivat ylös.
"Kiitti, olin vähä hermona siitä ku oon kuitenki kirjottanu sen biisin ennen ku täytin neljätoista.", naurahdin.
Tiesin Jonen aloittaneen musiikin teon suurinpiirtein samassa iässä, ja hän olikin ollut suuri inspiraatio minulle itselleni.

"Älä viitti!", hän huudahti epäuskoisena ja nyökyttelin päätäni vastaukseksi.

"Wau! Mun biisit ei siinä iässä ollu kyl lähellekkää yhtä hyviä.", Jone nauroi ja nosti kätensä saadakseen meille uudet lasilliset shampanjaa.

"Joo ei mullakaa suurin osa. Toi nyt oli vaa sellane paranneltu versio, ja vähän ku kunnianosotus Pikku-Jeskalle. Jos ei se ois perse hiellä kirjottanu biisejä nii ei oltas tässä.", selitin.

"Sä sen sanoit! Siitä vois kyllä tehä biisin.", Jone pohti.

"Jos teet nii ota mut feattii.", vastasin vitsikkäästi.

"Todellaki! Onks sul käyntikorttii et saan sut sit kii?", Jone sanoi ja nojautui eteenpäin.

Jäädyin hetkeksi, kun tajusin että Jone otti heittoni tosissaan. Naurahdin ja vastasin: "Mun käyntikortti on vasta painossa. Mut Mattu toimii mun managerina nii laita sille viestiä."