sata-nolla

23 ;; vierailija

Wilma Eklund

Olin istunut osastolla jo lähemmäs viikon. Minulla ei edelleenkään ollut puhelintani, ja siksi viikko tuntui vähintään kahdelta. Oli puhelimeni kuitenkin löydetty. Olin ilmeisesti viskannut sen kukkulalta alas kivikkoon, josta sitä ei tietenkään saatu pelastettua enää käyttökelpoiseksi.
Olin kuluttanut aikaani piirtämällä ja ulkoilemalla. Piirtämisellä tarkoittaen tikku-ukkoja, ja ulkoilulla nopeita kävelylenkkejä sairaalan ympäri hoitajan kanssa. Hoitajista suurin osa oli mukavia. Osasta kuitenkin huomasi, että heidän ammattitaitonsa perustui sataprosenttisesti siihen mitä he olivat kirjasta lukeneet.

Muista potilaista olin päässyt tutustumaan yhteen. Itseäni kolme vuotta nuorempi tyttö, nimeltään Tea. Tea sairasti syömishäiriötä kuten minäkin, anoreksiaa tosin. Hän oli sanomansa mukaan viettänyt osastolla jo useamman kuukauden. Jokaisessa pakollisessa tarkastuksessa, lääkäri oli todennut että hän tarvitsisi yhä ympärivuorokautista hoitoa. Olin itse lääkärin kanssa samaa mieltä. Hän oli pitkästä hoitojaksosta huolimatta yhä luurangon laiha, ja hän itki jokaisella aterialla. Niin me olimme alkaneet juttelemaan. Ensimmäisenä päivänäni itkin itsekin. En siksi etten olisi halunnut syödä, vaan koska silloin todellisuus löi minua nyrkkiraudalla kasvoihin.
Vaikka se psykiatri, Katja, olikin sanonut ettei koskaan ollut liian myöhäistä ottaa apua vastaan, niin pelkäsin sitä silti. Pelkäsin tehneeni peruuttamatonta tuhoa keholleni. Pelkäsin parantua, mutta sitä enemmän pelkäsin kuolla.

***

Nyt istuin ruokapöydässä ja hämmentelin kasvissosekeittoa lusikallani. Nojasin poskeani toiseen käteeni ja katselin vuorotellen kelloa ja vastapäätäni istuvaa Teaa. Hänen katseensa ei koko ruokailun aikana ollut kohdannut omaani. Hän tuijotti tarjotintaan silmät lasittuneena, ja säästeliäästi hörppi vettä lasistaan. Hoitaja Keijo istui hänen vieressään ja yritti rohkaista häntä syömään. Siihen Tea vastasi vain itkuisesti pudistelemalla päätään.

"Tea hei, jos ei sulla mee tää ruoka alas, niin me voidaan hakea niitä nutridrinkkejäkin. Mutta koittaisit edes jotain tosta syödä.", Keijo sanoi varovasti.

Kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani pelkästä ajatuksesta, ja yhtäkkiä kasvissosekeitto alkoi tuntua houkuttavalta. Olin kerran täällä ollessani joutunut korvaamaan ateriani banaanin ja vanilijan makuisilla ravintojuomilla, enkä ajatellut tehdä niin uudestaan. Hedelmäesansseilla maustetut 'pirtelöt' alkoivat oksettaa minua enemmän, kun ruoka itsessään.

Lusikoin keittoa suuhuni, ja näykin ruisleipääni. Lähiaikoina annoskokoni olivat olleet tuplasti suosituksia pienempiä, ja siksi minusta tuntui kuin lautasen pohja ei tulisi vastaan ikinä. Yritin kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, kuinka annos oli täysin normaalin kokoinen, eikä sen syöminen tekisi minusta muodotonta palloa. Hoin lääkärin sanoja päässäni uudelleen ja uudelleen. "Keskitytään nyt siihen, että saadaan sun veriarvot ja ruokailurytmi kuntoon.", hän oli sanonut. Prosessiin kuului sanomattakin lihominen, ja se minua pelotti eniten. Kävin pääni sisällä taistelua siitä, oliko minulle tärkeämpää olla laiha vai terve. Ja joka kerta kun ajatus kävi päässäni, yritin saada itseäni valitsemaan jälkimmäisen.

***

Makasin sängylläni ja yritin keskittyä hoitajalta saamaani kirjaan. Oveeni koputettiin, ja kahva painettiin alas. Nostin katseeni kirjasta ja ärsyttävän pirteä hoitaja, Sofia seisoi hymyssä suin ovella.

"Wilmaa! Sulle on vieras!", hän julisti iloisesti.

Kurtistin kulmiani hämmentyneenä. En tiennyt minulle olevan vieraita. Viime kerralla, kun äitini oli käynyt, minulle oli sanottu siitä etukäteen. Se vierailu oli kylläkin mennyt niin huonosti, että ehkä siksi minulle oli jätetty ilmoittamatta. Enpähän kerennyt kieltäytyä. Salaa toivoin, että yllätysvieras olisi Jesper. Lähipäivinä hänen ajattelemisensa oli ahdistanut minua enemmän kun mikään. Kaduin niin paljon, etten ollut vastannut hänen viesteihinsä sillon kun vielä pystyin.