sata-nolla

21 ;; oikealla asialla

Wilma Eklund

Räpyttelin silmiäni hitaasti heräten kirkkaaseen valoon. Puristin silmiäni kiinni, ja yritin siirtää kättäni valon eteen silmieni suojaksi. Vasemmassa kädessäni kiinni olevasta kanyylista, osasin päätellä olevani sairaalassa. Herätessäni paremmin, tila ympärilläni alkoi hahmottua. Olin päivystyksessä. Päälläni oli sairaalan vihreäharmaat vaatteet ja nenässäni happiviikset. Oikean käteni keskisormessa oli pieni kone, jonka tiesin mittaavan happisaturaatiotani ja rinnassani kiinni olevat anturit mittasivat tietääkseni sydämeni toimintaa. Sänkyäni ympäröivät tummanvihreät verhot, jotka olivat toistaiseksi kiinni.
Olin helpottunut. Omalla tavallani rakastin sairaaloita. Rakastin sitä tunnetta, kun joku piti minusta huolta.

"Hei?", kysyin ääni käheänä.
"Haloo?", sanoin, kun en saanut vastausta.

Hetken kuluttua ruskeatukkainen sairaanhoitaja avasi verhon ja hymyili minulle. Hän esittäytyi Pirjoksi, ja sulki verhon ottaessaan muutaman askeleen lähemmäksi minua.

"Huomenta. Millanen olo sulla on?", hän kysyi lempeästi ja tarkkaili monitorien lukemia.

"Aika kamala. Mitä on tapahtunu?", kysyin hämmentyneenä.

Muistan kaatuneeni puistossa ja oksentaneeni. Siinä ei ollut humalassa minulle mitään outoa. Miksi ihmeessä olin sairaalassa?

"Sulla oli alkoholimyrkytys. Joku ohikulkija oli löytäny sut sammuneena puistosta ja soittanu sulle apua.", Pirjo kertoi.

"Aijaa... En yhtään muista.", myönsin naurahtaen.

"Ei ihme, sulla oli yli kolme promillea veressä.", Pirjo sanoi.

Hymähdin. Ehkä yksi pullo olisi loppupeleissä riittänyt.

"Onks mun puhelin täällä?", kysyin.

"Ei sun tavaroissa ollut puhelinta. Meillä on vaan sun vaatteet ja se kangaskassi.", Pirjo sanoi.

"Haluaisitko sä että me soitetaan jollekkin? Sun vanhemmille ehkä? Sun tiedoissa ei lue kenenkään huoltajan puhelinnumeroa.", Pirjo sanoi huolissaan.

"Eipä tietenkää...", mumisin.
"Jos ei oo pakko ilmottaa nii älkää...", jatkoin.

"Kyllä meidän jollekkin huoltajalle täytyy näissä tilanteissa ilmottaa. Ja tietenkin tehä lastensuojeluilmotus.", Pirjo vastasi.

"Voi vittu...", mumisin ja hieroin silmiäni.

Tiesin, että saisin äidiltäni vuosisadan huudot tekemästäni, mutta siitä huolimatta kerroin hänen puhelinnumeronsa Pirjolle. Hän nyökkäsi, ja katosi soittamaan äidilleni. Vaikka äitini kuinka suuttuisi, olisi se silti parempi, kun epätietoisuus ja huoli jossa hän joutuisi olemaan, jos jättäisin kertomatta.

Hetken kuluttua Pirjo avasi verhon, ja kertoi äitini lähteneen sairaalalle. Hermostuneena nyökkäsin.

"Saisinks mä jotain särkylääkettä tai jotain? Ihan hirvee olo...", sopersin.

"Ootko ottanu tänään alkoholin lisäks jotain lääkkeitä?", Pirjo kysyi.

"En.", vastasin lyhyesti.

"Joo. Mä varmistan vielä lääkäriltä, mutta oota siinä.", Pirjo sanoi ja poistui paikalta.

***

Makasin pienessä kippurassa sairaalan sängyllä ja voivottelin huonoa oloani. Henkilökunta oli todennut hengitykseni olevan turvattu, joten olin päässyt happiviiksistä eroon. Edistystä siis. Saamastani särkylääkkeestä ei tuntunut juurikaan olevan apua ja päänsärky oli sillä hetkellä ongelmistani suurin. Aika tuntui kuolettavan hitaalta ilman puhelintani. Kun kuulin äitini äänen, osasin kuitenkin laskea aikaa kuluneen vajaa tunnin, bussimatkoista päätellen.