Runo

4.

Maanantai aamuna hän seisoi rinkkansa kanssa kerrostalonsa pihassa lievästi hermostuneena ja poltteli tupakkaa Anatolin seurana betonisilla roudan kallistamilla portailla. Vanha koira nukkui hihnan päässä hiekalla ja aurinko kimmelsi kauempana näkyvästä merestä niin että silmiin sattui. Mimmu kuuli mönkijän äänen ja hänen teki mieli juosta yläkerran asuntoon ja sulkeutua sinne, mutta hän pysyi kovana. Dimi ajoi pihaan hiukset tuulesta takkuisina ja harmaan sinisissä silmissä hieman epäilevä ja kyräilevä katse niin kuin aina. Hän nyökkäsi. Anatoli heilautti kättään. Mimmu nousi. Hän oli sopinut Dimin kanssa vuokraavansa hänen vanhan mökkinsä viikoksi, mutta piti myös kerrostaloasunnon siltä varalta että kokemus olisi liikaa hänelle. Mimmu kiipesi mönkijän perään ja yritti pidellä kiinni jostakin, mutta rinkka selässä se oli hieman vaikeaa. Miehen ympärille käsien kietominen oli kuitenkin vielä vaikeampaa. Hän heilui mönkijän kyydissä, kun he ajoivat päätietä ja ohittivat laivojen hautuumaan ja sen jälkeen Teriberga-joen suistikon. Mimmu katseli koleassa, mutta aurinkoisessa aamussa kylpevää näkymää ja hyvästeli ihmisasutuksen muutamaksi päiväksi. Muutaman kilometrin jälkeen Dimi käänsi mönkijän päätieltä oikealle alkavalle hiekkatielle, joka oli niin pomppuinen että Mimmun oli pakko tarttua miehen kuluneeseen vihreään takkiin sen sivuilta. Jotenkin hän odotti Dimin läimivän hänen kätensä pois itsestään, mutta mies ei tehnyt mitään sellaista. Mimmu uskaltautui pitämään hieman lujemmin kiinni tämän kyjistä, ettei olisi pudonnut. Maasto oli epätasaista. Kahdeksan kilometrin jäkeen epätasaista kärrytietä tie katkesi yllättäen noin puolitoista metriä leveään pitkään rotkoon. Sen yli oli vedetty kaksi paksua lankkua. Mimmu katsoi kyhäelmää kauhuissaan. Tuostako heidän olisi mentävä yli? Jos Dimi ajaisi yhtään vinoon lankkujen päältä rengas lipeäisi ja he putoaisivat rotkonpohjalle. Dimi hiljensi vauhtia ja nousi seisomaan jaluksille nähdäkseen paremmin mönkijän etuosan. Mimmu sulki silmänsä ja rukoili mielessään. Hän avasi ne vasta, kun Dimi istui takaisin alas ja rotko oli takana päin. Maisema oli heinikkoa ja matalaa pensaikkoa silmänkantamattomiin. Siellä täällä maa nousi jyrkkinä kallioina ja kielekkeinä tai painui alas laakeiksi alangoiksi. Oikealla jossakin oli meri. Sitä ei näkynyt, mutta Mimmu haistoi sen suolaisen tuoksun. Dimi pysäytti viimein tallatulle aukiolle, joka oli tavallaan kahden mökin pihapiiri. Mimmu katseli ympärilleen. Oikealla merellä päin oli selvästikin uusi puusta rakennettu mökki, joka tuskin oli suurta leikkimökkiä suurempi. Lännessä suoraan Mimmun edessä oli vanhempi peltikattoinen puumökki, jonka ainut ovi ja ikkuna tuijottivat synkkinä tulijoita. Vasemmalla oli pieni aitaus, jossa laidunsi yksi lehmä ja kaksi poroa. Kaksi mustaa kirkassilmäistä koiraa juoksi haukkuen heidän jalkoihinsa ja alkoi nuuhkia Mimmua uteliaina. Dimi hymyili koirille ja jutteli niille paijaten niiden päälakia ja antaen niiden tökkiä kämmeniään märillä kirsuillaan.

- Tuo mökki on sinun. Hän sanoi ja osoitti mökkiä heidän edessään.

- Jotenkin arvasin sen. Mimmu sanoi ja antoi koirien haistella kämmeniään myös. Ne olivat uteliaita. Niiden tuuheat hännät heiluivat villisti.

- Nämä ovat Mata ja Ben. Mata on tiinenä. Dimi kertoi esitellen karvaiset ystävänsä.

- Entä nuo tuolla aitauksessa? Mimmu nyökkäsi sorkkaeläimiä kohti.

- Niillä ei ole nimiä. Dimi totesi ja harppoi avaamaan vanhan mökin oven.

- Tänne tulee sähkö, ei muita mukavuuksia. Hella toimii puulla, vessa on pihan perällä ja kaivo tuossa keskellä, niin kun näet varmaan. Dimi luetteli Mimmun uuden asunnon ominaisuuksia. Mimmun teki mieli heti pyytää, että mies veisi hänet takaisin. Mitähän oikein ajatteli? Dimi jätti hänet yksin mökkinsä kynnykselle ja paineli jonnekin aitauksia päin. Mimmu ei jäänyt katsomaan minne mies meni. Ei hän täällä ollut Dimin anssa aikaa viettämässä. Päinvastoin. Mitä vähemmän hänen tarvitsi miestä katsella sitä parempi. Tämä oli hänen oma retriittinsä. Hän kurkkasi mökkiin. Se oli todellakin pieni. Ovesta suoraan peräseinällä nurkassa oli jonkinlainen kamiinan tapainen ja siinä keittolevy. Sen vieressä kulunut kaappi. Sänky oli toisella seinustalla ja ikkunan alla pieni pöytä ja kaksi tuolia. Ikkunassa ei ollut verhoja. Mimmu nielaisi. Hän laski rinkan maahan ja istahti tuoliin katsellen mökkiä ja tunnustellen omia tuntemuksiaan. Ei televisiota, ei sähköhellaa. Eihän hän osannut edes keittää kahvia ilman keitintä.