Runo

10.

Mimmu heräsi aikaisin täynnä tarmoa. Maa oli usvan peitossa kun hän harppasi pihalle yllään punainen coretex-takki, farkut, pitkävartiset harmaat villasukat ja vaellus kengät. Päässä oli punainen pipo ja käsissä samaa sävyä olevat sormikkaat. Hän asteli Dimin mökille. Ben tuli vastaan häntää heiluttaen. Mimmu rapsutteli koiraa ja jutteli sille hetken. Se nuoli hänen naamaansa onnellisena. Suudelmia heti aamusta. Mitä muuta sitä voisikaan haluta? Mimmu ajatteli ja asteli talon kulman taa, jossa oli kesäkeittiön tapainen. Tai no vanha tiskipöytä, joka nojasi seinää vasten. Siinä Dimi aina perkasi kalaa. Kalalle nurkassa haisikin. Maassa kimmelsi suomuja ja verkot huojuivat naruilla kuivumassa mereltä puhaltavassa tuulessa. Verkkoissa kimalsi sadepisaroita kalpeassa auringon valossa, joka hohti harmaan pilvimassa nalta. Lokit kirkuivat, ne olivat varmasti pian lähdössä. Talvi teki tuloaan. Syksyn kylmyyden haistoi ilmasta. Mimmu kaivoi tiskialtaan alta ritilältä puisen maitokannun ja lähti hyräillen astelemaan kohti aitausta. Hän jutteli poroille ja lehmälle käyden itsevarmasti kiinni lehmän utareisiin onnistuen mielestään melko hyvin lypsyhommissa. Puolen tunnin ahkeran lypsämisen jälkeen hän kiikutti maidon maakuoppaan mökkien välissä. Dimi taisi nukkua vieläkin. Hänen mökkinsä ovi oli tiukasti kiinni. Mimmun teki mieli tarkistaa pennun tila, mutta hän olisi herättänyt miehen jos olisi rynninyt sisälle. Hän päätti kurkistaa ikkunasta ja katsoa, että Mata ja pentu olivat elossa. Tuntien olonsa tirkistelijäksi hän varvisteli mökin pienen ikkunan edessä peittäen käsillään valon heijastusta sen pinnasta. Hän näki Matan kopassaan ja pennun, joka imi Matan nisää tyytyväisenä. Kopan vieressä oli vesikuppi ja ruokakuppi täynnä ruokaa. Dimi oli varmaan täyttänyt sen yöllä. Dimi nukkui sängyssä mahallaan hiukset kasvoilla, toinen käsi roikkuen Matan kopan reunalla. Hän oli riisunut märät vaatteet ja ripustanut ne kuivumaan kamiinan viereen. Mimmu hymyili rauhaisalle näylle ja päätti lähteä sitten vaellukselle. Hän oli jo pakannut eväätkin aamiaista syödessään. Päivästä tulisi täydellinen. Vain hän ja luonto. Nyt kun kerran se karhukin oli karannut joen taakse paremmille marjamaille.

Kaikki oli mennyt ihan hyvin puoleenpäivään asti, jolloin hän oli alkanut miettiä mitä reittiä oli tullut. Kaikki näytti samalta. Maa oli punaista, keltaista, oranssia ja vihreää. Aluskasvillisuus loisti syysväreissä. Aurinko oli tullut pilvien takaa ja sen säteet saivat sateen jättämät pisarat kimaltelemaan lehtien pinnalla ja hämähäkin seiteissä, joita oli siellä täällä. Mimmu sai paljon upeita kuvia. Hän löysi rotkon, jonka pohjalle puro ryöppysi pienenä putouksena. Hän kipusi sinne ja kuvasi putousta ja rotkoa, jonka pohjalla vesi virtasi kirkkaana ja puhtaana. Rotko, tai maan vajoama se taisi olla jatkuisi varmasti merelle asti. Hän käveli sitä pitkin pitkän matkaa etelään yrittäen löytää paikkaa, josta pääsisi ylös. Kun se viimein löytyi se löytyi rotkon väärältä puolelta. Siellä oli kuitenkin upeat näkymät alavaan laaksoon, jonka pohjalla oli jääkauden jättämää pirunpeltoa. Hän asteli sinne ja valokuvasi kivirykelmiä ja vaelsi sitten mielestään takaisin itään päin. Hän löysi rotkon ja paikan josta ylitti sen ja jatkoi matkaansa kohti kotia. Mutta maisemat eivät vaan näyttäneet yhtään tutuilta. Hän samoili monta tuntia ja tajusi ettei hänellä ollut enää hajuakaan missä oli. Hän alkoi huolestua. Mimmu istui kivelle ja kaivoi repustaan eväät syöden ne ja miettien mihinpäin lähteä. Aurinko meni pilveen. Hän oli surkea suunnistaja. Mitä hän oikein oli ajatellut? Ei mitään? Kävellessään hänen päänsä oli tosiaan ollut tyhjä. Hän oli vain nauttinut maisemista. Nyt maisemat eivät enää jaksaneet häkellyttää häntä. Hän halusi kotiin. Neljän aikaan aurinko meni pilveen ja alkoi sataa. Mimmua alkoi itkettää. Hän vaelsi tietämättä oliko hän menossa lähemmäs vai kauemmas mökistä. Hän toivoi löytävänsä tien, jota seurata, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta hän pysähtyi ison kalliomuodostelman viereen ja kipusi sille. Maisemat olivat kauniit. Hän näki pitkälle. Kaikkialla näytti samalta. Missään ei näkynyt asutusta. Paniikki alkoi hiipiä häneen. Sade yltyi. Kännykässä ei ollut kenttää. Mimmu mietti Dimiä. Oliko tämä jo huolissaan? Lähtisikö mies etsimään häntä ja jos lähtisi, miten hän koskaan löytäisi Mimmun? Paikka oli laaja ja oli miljoona paikkaa jossa hän voisi olla. Mutta hän oli täällä. Aivan yksin. Mimmu tunsi itsensä pieneksi ja avuttomaksi. Hän istui kalliolla sateessa ja mietti epätoivoisesti kuolisiko hän tänne? Kuinka nopeasti ihminen voi paleltua kuoliaaksi. Yöllä olisi varmasti alle kymmenen astetta lämmintä ja pimeää. Hän ei voisi jäädä yöksi tänne yksin. Hän tulisi hulluksi. Hän mietti mihin suuntaan lähtisi. Hän oli täysin eksynyt. Ehkä oli parempi pysyä paikallaan. Niin hän muisti jonkun joskus neuvoneen. Jos oli eksynyt piti pysyä paikallaan ja odottaa etsijöitä. Koska he sitten tulisivat? Dimi ja Mitro mönkijöillään. Joitakin kylläläisiä. Kuinka nopeasti he soittaisivat jollekin ammattilaisille. Ottaisko Dimi yhteyttä Tommyyn ja kertoisi että hänen vaimonsa on kadonnut pohjoisvenjälle? Tommy olisi varmasti niin huolissaan. Hän lentäisi heti Venäjälle ja tulisi paikalle ja syyttäisi kaikkia vihpäissään. Sellainen hän oli. Etsi syyllisiä. Ainut syyllinen oli Mimmu itse. Hän oli typerä ajatellessaan, että pohjoisvenäjän aro olisi sama kun menisi sieneen espoon metsikköön. Takki piti sadetta, mutta farkut olivat jo märät. Hänellä oli kylmä. Eväät oli loppu. Vettä oli vielä pullossa. Sitä pitäisi säästää. Voi kamala. Oliko tämä totta? Oliko hän jäämässä tänne koko illaksi? Yöksi. Mimmun leuat vapisivat, kun hän ajatteli tulevaa yötä. Pimeyttä, kylmyyttä, märkänä piiskaavaa sadetta ja petoja, jotka ryömisivät piiloistaan. Hän ei kestäisi. Mutta mitä hän voisi tehdä. Hänen olisi kestettävä.