Runo

3.

Mimmu laski päiväkirjan syliinsä ja nojasi päätään nojatuoliin katsellen kattoa. Hän ei voinut uskoa, että tästä kaikesta oli niin vähän aikaa. Hänelle oli tullut taas ikävä karua heinikkoista kallioista luontoa jonka pintaa kylmä, mutta niin raikas merituuli hyväili rautaisella otteellaan päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Mimmu säpsähti, kun huoneen ovelle koputettiin ja Tommy kurkisti sisään anteeksi pyytävä hymy huulillaan.

- Täällä olis ruokaa. Hän sanoi. Mimmulla ei ollut nälkä, mutta hän nousi kuitenkin ja asteli villasukissaan parketin halki suureen moderniin keittiöön, jonka lasiselle kymmenen hengen pöydälle oli katettu ateria kahdelle. Tommy oli kaatanut heidän laseihinsa viiniä. Varmasti jo hyvissä ajoin että se ehti hengittää. Hän istui alas ja katsoi ruokaa, joka oli jotakin ranskalaista herkkua. Tommy selitti miten oli valmistanut aterian, mutta Mimmun ajatukset harhailivat. Hän söi ja kuunteli miehensä selitystä purjehdusseuran tulevista juhlista. Tulevasta ylennyksestä jota hän tavoitteli ja jotakin joulusta, jolloin hän haluaisi matkustaa johonkin eksoottiseen paikkaan. Nyt olisi hyvä tilata matka. Mimmu oli muualla. Hän oli palannut muistoissaan Natashan ja tämän miehen Nikitan ruokapöytään, jossa tarjoiltiin kalaa ja keitettyjä perunoita suoraan kattilasta.

***

Keittiö oli pieni ja kulunut ja täynnä elämän jälkiä. Pienen neljän hengen pöydän, joka tuoli oli erilainen ja pöydän päälle oli vedetty pitsinen liina. Juhlavat lautaset ja hienoimmat lasit oli nostettu pöytään. Ne olivat vanhoja ja kuluneita. Mimmu oli kävellyt lyhyen matkan heidän kotiinsa ja järkyttynyt ulkoapäin räjähtänyttä kiviseksi rapattua taloa, jonka kuisti oli ajan harmaannuttamaa lautaa. Oven yläpuolella oli kyltti, jossa luki tervetuloa. Natasha ja Nikita nukkuivat ahtaassa tavarantäytteisessä olohuoneessa ja asunnon ainut pieni makuuhuone kuului Valerialle. Asunto näytti kurjemmalta, kun suomessa kaikista köyhimpien tuetut asunnot ja se kuului sentään opettajapariskunnalle.

- Natasha sanoi jo, että olet paikallisia. Mikä sai sut palaamaan tänne opettajaksi? Mimmu kysyi Nikitalta kun he joivat kahvia olohuoneessa ruokailun päätteeksi.

- Täällä on mun perhe. Nikita sanoi, kuin se olisi maailman normaalein asia. Mimmu oli hiljaa ja hörppäsi vahvaa kahviaan. Hän ei tiennyt olisiko itse perheensä takia unohtanut uraansa ja tyytynyt tekemään töitä näin kuolleessa pienessä kaupungissa keskellä ei mitään.

- Onko sulla iso perhe? Mimmu kysyi.

- Äiti ja Veli enää. Isä kuoli kymmenen vuotta sitten.

- Asuuko sun veljesi vielä täällä? Mimmu kyseli. Natasha naurahti.

- Minne se täältä enää lähtisi? Kyllähän sä Nikitan veljen tunnet. Hän sanoi ja jäi odottamaan Mimmun reaktiota pieni hymy huulillaan. Hänen siniset silmänsä hymyilivät ja hän siirsi blondattua tukkaansa korvan taa. Mimmu katsoi Nikitaa yrittäen nähdä, jotakin samaa jonkun muun Turjanperäläisen kanssa joita hän oli tavannut viikon aikana. Nikitalla oli siniset silmät, soikeat lasit ja ruskea siististi leikattu sivujakauksella oleva hieman ehkä vanhanaikainen tukka. Hän oli pitkä ja pitkäraajainen, mutta hänen villapaitansa alta pullotti pieni mahan kumpu. Nikita naurahti kyllästyen Mimmun pohtivaan tuijotukseen.

- Dimi. Hän sanoi ja Mimmun suu hieman aukesi hämmästyksestä.

- Ohho. Te olette jotenkin niin.. erilaisia. Hän sanoi miettien miten samoista vanhemmista voi tulla niin erilaisia tuotoksia. Nikita oli kohtelias, kouluttautunut ja sivistynyt mies ja Dimi taas kaikkea muuta.

- No ei kai pohjimmiltamme. Nikita kohautti olkiaan.

- Aiothan tulla kokkojuhlaan ensiviikon lopulla? Natasha vaihtoi aihetta. Mimmu nyökytti päätään ja nappasi uuden pikkuleivän vadilta, jolle Natasha oli ne asetellut esille. Niiden maku toi mieleen hänen mummonsa.

- Tottakai. Se on hyvä päätös tälle matkalle. Mimmu totesi, sillä Olga oli tulossa hakemaan häntä Moskovaan kokkojuhlan jälkeisenä päivänä.

- Mitä ajattelit tehdä ensi viikon? Nikita kyseli.

- Haluaisin käydä teidän koululla ainakin.

- Tietenkin. Tule koska vain. Me olemme kummatkin sielä joka päivä ainakin neljään. Nikita sanoi ja nojasi leukansa käsiinsä hymyillen lempeästi.

- Selvä. Mimmu nyökkäsi hymyillen kiitollisena. Hän mietti asiaa, mitä oli miettinyt koko lauantai aamun. Sitä, että haluaisi syventyä enemmän luontoon. Hän oli monena päivänä vaellellessaan kylällä miettinyt miten eristäytyneisyydessään ja kurjuudessaan Teriberka rauhoitti mieltä. Se tuntui hyvältä, mutta hän olisi halunnut jotenkin sukeltaa syvemmälle. Päästä eroon kaikesta mikä hän oli, jotta voisi tulla enemmän pohjoisen kansan kaltaiseksi. Nähdä Teriberkalaisen silmin. Jos se nyt oli edes mahdollista tällaisessa ajassa. Hän kertoi ääneen Nikitalle ja Natashalle ajatuksistaan. Ne tulivat ulos hänestä sekavana pohdintana, jota opettajapariskunta kuunteli hiljaa ja kiinnostuneen näköisinä. Hän halusi kokea jotakin aivan erityistä, josta voisi kirjoittaa artikkeliinsa ja hän halusi kokea jotakin aivan erityistä itseään varten. Se vain tuntui tarpeelliselta.

- Luonnon kutsu on voimakas. Se vetäisee mukanaan. Mulla on sulle ehdotus. Nikita sanoi, kun Mimmu oli kertonut tunteistaan.

- Dimi asuu mökissä noin kymmenen kilometrin päästä täältä. Keskellä ei mitään toisin sanoen. Hän rakensi uuden mökin pari vuotta sitten ja vanha on tyhjillään. Voisin kysyä jos saisit vuokrata sen häneltä. Hän kertoi. Mimmu mietti. Mökki. Se voisi olla hyvä idea. Täysin luonnon armoilla muutaman päivän, ehkä koko ensiviikon? Mutta miten hän liikkuisi siellä?

- Onko siellä säköä. Miten pääsen sieltä pois jos tulee joku hätä? Mimmu huolehti heti ja ajatteli mitä kaikkea kamalaa voisi käydä. Voisi tulla karhu, tai hän voisi loukata jalkansa, tai saada eristäytymisestä jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Miljoonat asiat risteilivät hänen mielessään, mutta hän oli silti jotenkin jo ottanut mökkiajatuksen sisäänsä.

- Dimin uusi mökki on ihan lähellä. Et joutuisi olemaan aivan yksin. Vaikka eihän siitä kovasti seuraa ole. Voisit autella sitä sen töissä. Nähdä vähän miten vähällä ihminen voi tulla toimeen. Mimmua alkoi heti epäilyttää. Dimin kanssa samassa pihapiirissä voisi olla liikaa.

- Sillä on mönkijä, jolla pääset takaisin koska vaan jos se tuntuu liian hurjalta. Natasha sanoi, kun Mimmu ei ollut hetkeen virkannut mitään.

- En tiedä. Mun pitää miettiä asiaa. Hän sanoi.