Runo

4.

Heinäkuu oli lämpimin kuukausi Barentsinmeren rannalla. Dimi seisoi tuulessa. Hiukset pöllysivät kasvoille. Hän veti veneen pitkälle rantaan. Verkot olivat olleet täynnä kalaa. Lokit kirkuivat ja seurasivat häntä kun hän kantoi kalaämpärin mökkinsä päätyyn. Mata, Ben ja Tuikku pyörivät jaloissa, kun hän putsasi kalat. Päät ja sisäelimet koirille. Loput lokeille. Tästä riittäisi äidille ja Nikolain perheelle myös. Dimi pyyhki kämmenselällään hiuksia silmiltään. Verkot pitäisi putsata ja ripustaa kuivumaan. Tuuli vinkui mökin hormissa.

Ruodot kimalsivat kuin pienet timantit. Pisarat kiiltelivät verkkojen silmukoissa. Hänen kätensä, tottuneet työhön selvittivät ohuita siimoja. Silmät vilkuilivat merelle, jota aurinko hyväili. Silmiin sattui kaikki kirkkaus. Pitäisi ostaa aurinkolasit. Hän kuuli mönkijän äänen, mutta ei lähtenyt mökin takaa. Koirat ryntäsivät haukkuen vastaan tulijaa. Hän epäili sen olevan Mitro tai Nikolai. Ehkä joku kylän miehistä tuli hakemaan kalaa tai muuten vaan rupattelemaan. Dimi jatkoi verkkojen ripustamista. Tuulessa se oli haastavaa. Lokkien äänet olivat kimeitä ja niin tuttuja. Valkoiset linnut kinastelivat viimeisistä perkuujätteistä rannan ja meren rajalla. Hän tunsi katseen selässään. Ja kylmät väreet kulkivat sitä pitkin alas pakaroihin ja reisiin asti. Oli pakko nostaa hartiat ylös ja värähtää. Hän kääntyi. Nainen seisoi mökin kulmalla. Kädet sylissään punaiset hiukset tuulesta riehaantuneina. Sydän jätti yhden lyönnin väliin. Hän säikähti. Näytti ulospäin rauhalliselta. Hän katseli naista. Odotti tämän puhuvan. Mimmun silmät olivat epävarmat. Arat. Mitä pidempään he olivat hiljaa, sitä epävarmemmalta nainen näytti.

- Moi. Mimosa sanoi viimein ja Dimi nyökkäsi. Mitä Mimosa täällä teki? Dimin sydän hakkasi. Hän mietti oliko nainen tullut hänen takiaan? Oliko hänenkin unohduksensa liian pitkä ja ikävä liian piinaavaa. Syövyttävä.

- Saitko kalaa? Nainen kysyi. Typerä kysymys. Täysin samantekevä. Mimosa oli sellainen. Harhaili ja eksyi aiheesta. Eksyi elämässä. Oliko nainen löytänyt oikean tien? Mitä hän teki täällä!?!

- Sain. Mitä sä teet täällä? Dimi kysyi ja huomasi kuulostavansa vihaiselta. Mimosa näytti vaikealta. Hän väänteli käsiä sylissään. Hieroi niitä hermostuneesti yhteen. Puri huultaan ja huokaisi sitten.

- Kuulin että kävit meillä syksyllä. Tai luulen että se olit sä. Mirjami, meidän naapuri sanoi että sun näköinen venäläinen mies kävi meidän pihalla... Olithan se sä? Mimosa puhui hermostuneena. Ei uskaltanut katsoa silmiin. Dimi ei vastannut heti. Hän mietti mitä sanoisi. Nainen nosti silmänsä viimein hänen omiinsa. Hänen kasvonsa olivat ruskettuneet. Nenällä ja poskilla oli pisamia.

- Olin se mä. Hän sanoi katsellen Mimmua. Oliko hän tosiaan siinä?

- Mitä sä... miksi sä tulit? Mimmun ääni värisi hieman.

- Tulitko tänne asti kysymään sitä?

- Sulla ei ole puhelintakaan, että voisin soittaa. Mimmu sanoi hieman toruvasti. Dimi hymyili ja nyökkäsi. Se oli totta. Häneen oli vaikea saada yhteyttä. Hän päästi loput verkosta putoamaan käsistään maahan ja asteli kumisaappaissaan Mimosan eteen. Nainen oli nähnyt vaivaa tullessaan näin kauas hänen vuokseen. Hän pysähtyi tämän eteen. Mimmu värähti. Nosti katseensa häneen. Silmät olivat kysyvät ja pelokkaat samaan aikaan.

- Mikä sulla kesti? Dimi kysyi. Siitä oli jo kymmenen kuukautta, kun hän oli käynyt suomessa etsimässä Mimosaa. Mimosan silmät harhailivat hänen suulleen, leualleen rinnalleen. Hän kohautti olkiaan. Sukaisi villejä kiharoitaan. Dimi nosti kätensä ja sipaisi niitä pois naisen poskelta. Mimosa värähti ja nosti silmänsä Dimiin. Niiden vihreä toi mieleen metsän. Rauhan. Dimi ei laskenut kättään. Hän siveli hellästi Mimosan poskea katsellen tämän silmiin. Hän oli iloinen, että nainen oli tullut. Vaikka hänellä oli kestänyt. Dimi oli toivonut tätä. Pysynyt paikallaan. Tietämättä itsekään, hän oli odottanut. Nyt se kaikki oli hänelle selvää.