Runo

7.

Mimmu kiitti ruoasta ja nousi pöydästä. Tommy oli tehnyt jälkiruoaksi tiramisua ja tarjonnut sen kanssa kahvia ja laadukasta konjakkia. Maha oli aivan täysi, silti olo tyhjä.

- Teen vielä hetken töitä. Hän sanoi. Tommy hymyili.

- Tietenkin. Mä siivoan nämä ja sitten lähden lenkille. Mulla on illalla vielä skype-palaveri. Hän sanoi. Mimmu nyökkäsi ja asteli parketin halki huoneeseensa. Hän katseli huonetta kirjoituspöydän ja jalkalampun oranssissa valossa. Ulkona oli pimeää. Kirjahyllyssä peräseinällä kirjojen klassikot ja pyöreä kivi. Koriste-esine. Muisto Barentsinmeren rannalta. Mimmu asteli nojatuoliinsa ja veti päiväkirjan käteensä. Hänen olisi luettava tämä loppuun ja kirjoitettava jotakin järkevää.. Se ei tuntunut järkevältä silti. Mikään hänen elämässään ei.

10.8

Mä idiootti menin kertomaan sille, että halusin joskus runoilijaksi. Miksi? Miksi! Dimi saa mun pään pyörälle pahalla tapaa. Tänään sienessä se sai mut suuttumaan sille, eikä se edes sanonut mitään. Mä en edes muista mitä. Musta vaan tuntuu, että joudun olemaan jatkuvalla puolustuskannalla sen kanssa. Mun pitää uskotella sille, että mun elämä on hyvää ja tänään se sitten sanoi että mä en uskottele sitä sille vaan itselleni. Vittu! Ja mä oikeasti mietin, että se on ehkä oikeassa. Että kaikki mitä mä olen tehnyt ja uhrannut on mitätöntä. Mä vihasin itseäni tänään. Se teki sen. Vaikka se ei sanonut paljon mitään. Se sai mut ajattelemaan, että mun olisi pitänyt vaan runoilla ja... ja olla mummin luona enemmän, kun sen viimeiset ajat oli käsillä. Eikä se sanonut niin. Se vaan. Voi luoja. Mä haluan pois täältä. Tämä paikka ei ole hyväksi mulle. Mä tarvitsen Tommyn luo. Mä tarvitsen sen määrätietoista tukea. Mä tarvitsen sitä, enkä tuollaista risupartaista hippiä, joka vaan kerää sieniä ja varmaan syö niitä ja on jollain ikuisilla tripeillä. Köyhyys on sitä että ei saa tehdä mitä rakastaa? Vitut. Köyhyys on sitä, että joutuu miettimään joka kuukausi miten maksaa laskut.

Se on väärässä.

Miksi mä olen näin vihainen?

Miksi, kun se on väärässä?

Ei se tunne mua.

Helvetti... Se käski mun kirjottaa sille runon. Se käski. Voi luoja miten se osaa olla! Mä olen vihainen. Se kiristää mua. Ei runoa, ei pääsyä kaupunkiin. Se on hullu! Mä olen hullun vankina!

Voi kun voisin kertoa Tommylle. Voi kun se olisi täällä. Se vääntäisi tuollaisen kukkakepin solmuun! Siinä olsi Dimille proosaa.. Saatana. Olen niin vihainen...

Hän luki tekstiä ja pieni hymy nousi hänen huulilleen. Hän muisti hetken hyvin. Ei siitä niin kauaa ollut, kun hän oli istunut mökissä vihaisena, kuin talviunilta herätetty karhu ja kirjoittanut kynä sauhuten. Välillä hän oli syönyt kalaa. Se oli maistunut taivaalliselle, vaikka oli ollut jo kylmää. Hänellä oli ollut niin nälkä. Ruoan jälkeen olo oli ollut parempi. Rauhallisempi. Hän oli jatkanut. Nyt rauhallisesti, niin että käsialasta sai jopa selvää.

Selvä!

Mä kirjotan sille runon...

Runo Dimille

Sinun silmäsi olvat kierot,

ja ajatuksesi lierot.

Voisit joskus pestä tukan,

ja vaihtaa edes toisen sukan.

Et puhu paljon,

mutta kun suusi aukaiset,