Runo

13.

15.8

Sunnuntai. Kokkojuhla päivä. Olen kaksiossani. Teribergassa Kokko kasataan kaupungin itäisen osan hiekkarannalle. Tavallaan Teribergan keskustan puolelle. Sinne täältä on noin neljän kilometrin kävelymatka. Ajattelin kuitenkin kävellä sen, vaikka minulla on tarjottu kyytiä useammalta taholta. Haluan olla yksin. Ajatella. Anatoli ja Tamara riitelevät alakerrassa. Anatoli on humalassa, vaikka kello ei ole vielä edes neljää. Mun tavarat lojuvat pakattuina eteisessä. Viimeinen ilta. Olo on hutera. Olen tehnyt kamalia asioita. Asioita, mitä kuvittelin etten koskaan voisi tehdä. Vielä viikko sitten kaikki oli hyvin. Olin minä. Nyt olen joku muu. Mua on koskettaneet väärät kädet. Mun silmät on avattu, tai sitten mun mieltä on kopeloitu. Mua on johdettu harhaan. Mä en tiedä miten Dimi sen teki? Vai teinkö mä sen itse? Mä olen ajatellut paljon mummia. Todella paljon. Mun on ikävä sitä. Haluaisin sen tänne. Kertomaan mitä tehdä. Kertomaan mikä on oikein. Mitä pitää tuntea. Ehkä tämä on vain joku kolmenkympin kriisi. Ehkä kaikki järjestyy vielä. En haluaisi lähteä kotiin Tommyn luo ja toisaalta haluaisin. Toivon, että miehen näkeminen saisi mut muistamaan sen mihin kuulun. Kenelle kuulun.

Mä olen tehnyt asioita, joita en edes voisi kirjottaa ylös. Mä tunnen asioita, joita ei saa sanoa ääneen. Siksi jätän tämän tähän. Ei tätä tarvitse tai pidä muistaa.

Hyvästelin jo Dimin. Vaikka kyllä me pakostikin nähdään kokkojuhlassa. Mutta sanoin jo sanottavani. Inhoan hyvästejä. Dimi ei myöskään loistanut niissä. Hän toi mut ja mun tavarat tänne, eikä sanonut paljon mitään. Pihalla vain moikka mönkijän moottorin metelin yli. Moikka. Siinä kaikki.

Mä kirjoitin sen Runon sille. Paremman. Piilotin sen. En kehdannut antaa. Tämä kaikki tuntuu niin tyhmältä. Lopetan nyt. Nukun vähän ennen iltaa.