Runo

4.

Matkalaukku painoi liikaa. Hidasti häntä. Hän jätti sen lento-asemalle. Taksi vei hänet kadulle, jonka nimi luki lapussa. Paperilappu hänen kädessään oli ruttuinen. Kärsinyt kosteutta. Moskova peittyi raskaaseen räntäsateeseen. Tiet olivat ruskeaa sohjoa. Ihmiset kulkivat päät painuneina. Tuijottelivat jalkojaan. Mimmu rämpi auraamattomalla kadulla. Autojen virta leveillä teillä. Suuret rakennukset, kirkot ja lumihuntuun peittyneet puistot jäivät huomaamatta. Hän paleli. Tuntui, kun aina olisi kylmä. Aina kun Dimin kädet eivät olleet hänen ympärillään. Hän oli eksynyt. Hänestä tuntui, että hän oli aina, kun Dimi ei ollut häntä opastamassa. Pelastamassa. Missä hän oli? Oli aamu. vielä pimeää. Päivä oli kelmeä kajastus itäisessä taivaanrannassa. Hän vaatteensa olivat kosteat. Hän oli istunut näissä vaatteissa jo pitkään. Tehnyt matkaa. Ensin Murmanskiin, sitten lentokoneella Vnukovon lentokentälle ja taksilla tähän. Tähän paikkaan. Kadun reunaan. Hän katseli taloa, joka nousi kadun vastapäiseltä puolelta kohti korkeutta. Vanhaa taloa. Kivistä vihreäksi maalattua. Täälläkö Dimi asui? Alue oli siisti. Lähellä keskustaa. Varmasti kallis. Räntää putoili ripsiin. Sai silmät räpyttelemään. Mimmu tunsi olevansa väsynyt. Jalat eivät kantaneet, mutta hän seisoi silti. Seisoi kadulla ja katseli. Ihmiset kulkivat hänen ohitseen. Menivät, töihin, tulivat kotiin. Katsoivat pitkään naista, jonka punaiset hiukset valuivat pipon alta rännän kastelemalle mustalle toppatakille. Aurinko nousi. Oli harmaata edelleen. Räntäsade lakkasi. Kadulta ajoi aurausauto. Sen oranssi lamppu välkehti lumesta ja asuntojen ikkunoista. Se sai Mimmuun liikettä. Hän ylitti vasta auratun kadun. Meinasi jäädä auton alle. Ajaja tööttäsi vihaisena. Torven ääni kajahteli korkeiden talojen seinistä. Mimmun päätä särki. Otsa tuntui kylmältä. Silmien takana terävä viiltävä kipu. Rappukäytävä oli ankea. Kulunut. Unodettu. Siellä tuoksui pöly, kahvi ja virtsa. Hän katseli ylöspäin. Astui lähemmäs askel askelelta. Kolmas kerros. Kolme ovea. Yhdessä luki Volkov. Mimmu ei koskaan ajatellut Dimiä sukunimeltä. Nimi oli vieras. Hän pelkäsi Diminkin olevan. Heidän rakkaudestaan oli kulunut jo liian kauan aikaa. Mimmu tunsi olonsa äkkiä tyhmäksi. Hän oli ollut niin päättäväinen, mutta nyt kun hän seisoi miehen oven takana, hän ei tiennyt mitä sanoisi. Ei hän voisi vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun aikaa ei olisi kulunut järjettömän paljon. Järjetön määrä päiviä, jolloin hän oli harhaillut eksyksissä. Öitä, jolloin hän oli kaivannut Dimiä, mutta ei koskaan aamun tullen uskaltanut tunnustaa kaipaustaan. Kuiskata sitä ääneen auringolle. Tehdä siitä todellista. Ei vasta kun nyt ja nyt tuntui liian myöhäiseltä. Miltä Dimi näytti? Kenen kanssa hän jakoi aamunsa? Miten aika oli muuttanut häntä? Hän säpsähti kuullessaan ääntä oven takaa. Naisen ääni. Mimmu vilkaisi ympärilleen. Mihin kadota? Ääni oli aivan oven takana.

- Hajamielinen. Miten voit kuvitella aloittavasi aamun ilman kahvia? Haluatko jotakin leipää. Käyn leipomossa samalla? Nuori kaunis ääni. Mimmu pidätti hengitystään. Hän toivoi olevansa väärällä ovella. Mutta tiesi ettei ollut. Lukko rapisi. Mimmu astui askelen taaemmas. Hänen kengistään oli jäänyt märät läikät kiviseen lattiaan. Nainen avasi oven. Säpsähti häntä. Katsoi suoraan silmiin. Hänen silmänsä olivat ruskeat, suuret, kauniit ja hämmästyneet. Tummanvaaleat pitkät hiukset valuivat lyhyen muodikkaan turkistakin rinnuksille. Nainen oli pitkä. Mimmua paljon pidempi. Sen sääret jatkuivat hoikkina tiukkojen trikoomallisten housujen alla ikuisuuksiin. Jaloissa oli korkeat korot.

- Oletko tulossa tänne? Hän kysyi. Mimmu ei osannut sanoa mitään. Hän oli järkyttynyt naisen kauneudesta. Hänen todellisuudestaan. Minkä ikäinen hän mahtoi olla? Tuskin kahtakymmentä viittä vanhempi?

- Huhuu? Oletko sä tulossa vai menossa? Nainen tivasi. Mimmu vilkaisi naisen ohi asuntoon. Tyhjään eteiskäytävään. Naulakossa roikkui takkeja. Lattialla lojui kenkiä.

- Hei tai tuo sittenkin voisarvia? Se oli Dimin ääni. Mimmun silmät suurenivat. Mies astui eteiseen jostakin käytävän perältä. Ei. Ei se ollut Dimi. Miehen tummat hiukset olivat lyhyet. Kasvot sileät. Kapeat. Silmät. Dimin silmät. Niiden ilme oli säikähtänyt, kun ne kohtasivat Mimmun omat. Nainen heidän välissään. Katsoi Dimiä ja taas häntä.