Runo

2.

Lunta oli niin paljon. Monta metriä. Mimmu ei nähnyt kuin valkoista. Tie oli kapea kuja lumiseinien välissä. Myrsky alkoi yllättäen. Sen piti tulla vasta huomisen puolella. Tie alkoi hävitä lumen alle. Mimmu ajoi hitaasti. Hän oli alkanut pelätä. Mitä jos hän ei ehtisi perille? Mitä jos hän hautautuisi lumeen? Hän painoi kaasua ja jatkoi matelua. Miten kauan hän oli ajanut? Monta tuntia. Auton lämmityslaite reistaili. Hänen sormensa olivat jäässä ja hengitys höyrysi. Ikkunat alkoivat huurustua sisältä. Vesihöyry jäätyi heti niiden pintaan. Hän oli soittanut Natashalle. Ilmoittanut olevansa tulossa. Sitten puhelu oli katkennut. Hän ei tiennyt miten kaukana vielä oli. Tie oli kapea. Sitten äkkiä tömähdys. Hän ajoi penkkaan. Lumisade oli niin sakea, ettei hän ollut erottanut penkkaa tiestä. Mimmu voihkaisi. Laittoi pakille. Vaihdekeppi rutisi. Auto ei liikkunut. Pyörät sutivat pehmeää lunta. Hätä ja paniikki alkoivat nousta pintaan.

- Voi perkeleen PERKELE! Mimmu karjaisi ja iski rattia kummallakin kädellä. Hakkasi sitä. Koko viikko oli ollut kamala ja hän oli odottanut niin kovasti pääsyä Teribergaan. Hän oli jaksanut tehdä tämän kaiken sen ajatuksen voimalla, että hän näkisi Dimin pian. Ja sanoa tälle haluavansa hänet. Vain hänet, runot, koirat ja erämaan. Se riittäisi. Hän olisi onnellinen. Mikään muu ei merkinnyt niin paljon. Olihan hän yrittänyt. Yrittänyt elää ilman Dimiä. Yrittänyt niin kovasti. Hän oli ollut liian ylpeä ja sitten liian peloissaan. Hän oli typeränä odottanut Dimin pelastavan hänet umpikujasta, johon hän oli joutunut. Mies oli ollut taas viisaampi. Hän oli tiennyt että Mimmun piti itse tehdä se. Muuten se ei onnistuisi. Nyt hän oli tehnyt sen. Hän oli jättänyt kaiken. Kaikki ja hän oli matkalla Teriberkaan. Matkalla kotiin. Tai oli ollut ennen kun oli ajanut penkkaan. Auto sammui. Pakkanen kiristyi. Mimmu itki ääneen. Pitäisikö hänen jäädä tähän ja odottaa aamua ja apua? MItä jos lumi peittäisi kokonaan hänen autonsa? Mitä jos häneltä loppuisi happi? Typeriä ajatuksia. Pelon ajatuksia.

Moottorikelkan valokeila harmaassa lumimassassa. Mimmu havahtui ja pyyhki kyyneleitä. Nyt hän kuuli konen möreän äänen tuulen lävitse. Hän naurahti ääneen. Ajatteli Dimiä. Oliko mies tullut etsimään häntä? Hän pystyi kuvittelemaan miehen kädet ympärillään. Lämpimät kädet. Tämän tuoksun ja voimakkaan päättäväisen halauksen. Hiukset, huulet, parran, silmät jotka näkivät hänestä kaiken.

- Dimi. Mimmu sanoi ja avasi auton oven. Tuuli puski hänen kasvoilleen. Heitti niille jäisiä kiteitä. Pakotti sulkemaan silmät. Moottorikelkan valo löysi hänet. Suuntasi häntä kohti. Pian se oli hänen edessään. Mies pilkkihaalareissa ja ajolaseissa katsoi häntä pipo syvällä päässään.

- Dimi! Mimmu huusi moottorin metelin ja tuulen ylitse. Mies laski kaulahuivia, joka peitti hänen suunsa. Hymyilevät huulet. Vieraat huulet. Sitten mies nosti ajolasit silmiltään. Mitron nauravat silmät katsoivat häneen helpottuneina.

- No olipa hyvä että lähdin etsimään sua. Natasha on ollut huolissaan. Myrsky pääsi yllättämään. Hän huusi metelin yli. Mimmu nyökkäsi. Hän haki autosta tavaransa ja kiipesi Mitron taakse kelkan kyytiin. Tyytyväisenä pelastuksesta, mutta pettyneenä siihen ettei tulija ollut Dimi.