Runo

3.

-Dimi mikä on? Nikita kysyi katsellen veljeään keittiönpöydän ääressä. Ulkona satoi räntää. Talvi oli tullut.

- Miten niin mikä on? Dimi kysyi. Olohuoneessa naurettiin. Natasha, Valeria ja poikien äiti Svetlana joivat kahvia ja kuuntelivat radiota. Keittiössä tuoksui vielä voimakkaana äsken syödyn lihakastikkeen aromi.

- Lähdit niin yllättäen. Äiti luuli, että tekisit sen taas. Häviäisit.

- En ole koskaan vain hävinnyt teiltä.

- Älä viitsi. Teet sitä jatkuvasti. Levoton. Kun saat jotakin päähäsi teet sen ja pian lähdet taas. Vai pitääkö mun muka uskoa, että sä aiot elää erämaassa loppuikäsi? Tulit sinne vain pakoon jotakin mitä tapahtui Moskovassa. Nikita puhui matalalla äänellä. Nojasi tuoliinsa toinen käsi pöydällä kahvikupin vierellä. Dimi nojasi polviinsa katsoi veljeään kulmiensa alta. Oli kiukkuinen. Tämä ei tajunnut, että elämä oli tässä ja jos hänen piti tehdä asoita, etsiä löytääkseen onnen niin silloin hänen piti tehdä niin. Miksi se oli kaikille muille niin vaikea ymmärtää että hän oli tälläinen?

- Muutin Moskovasta, koska en ollut onnellinen siellä.

- Lähdit vain ja jätit kaiken?

- Niin.

- Et edes kertonut avopuolisollesi! Nikita huudahti nyt ja mulkaisi sitten keittiön ovelle. Hänen ei ollut tarkoitus huutaa. Dimi hieroi otsaansa. Jo oli kumma että veli jaksoi vielä.

- Tiedän että on asioita mitä olisin voinut hoitaa toisin. Mutta mitä mä voin enää tohon sanoa? En tehnyt oikein Milaa kohtaan, mutta itseäni tein. Kumpa painaa vaakakupissa enemmän? Helvetti kun elämä on täynnä tälläisiä päätöksiä. Dimi henkäisi suoristautui tuolillaan ja katsoi ulos ikkunasta kylän raitille. Se oli jo muuttunut valkoiseksi.

- Sun olisi pitänyt sanoa Milalle että lähdet. Se luuli että olit kuollut tai jotakin. Soitteli meille. Kiva oli sille selitellä, että sä olit ilmestynyt tänne ja muuttanut erämaahan. Mutta sitä se juuri on. Kaihdat vaastuuta. Etkö tajua pikkuveli? Sanot että etsit rauhaa ja onnea, mutta se on vain vastuun kaihtamista. Jos et kuulu yhteiskuntaan, et kuulu mihinkään, sulla ei ole vastuuta kenestäkään. Nikita paasasi parhaimmalla opettajan äänellään. Dimi tuhahti katsellen kulmat kurtussa ulos ikkunasta.

- Kuulunhan mä teihin ja tänne. Dimi heilautti kättään. Osui melkein omaan kahvikuppiinsa. Nikita huokaisi.

- Olen vain huolissani. Äiti säikähti kun Mitro kertoi sun lähteneen. Se oli varma, että katosit vain. Mun piti ajaa sun mökille ja kun näin että olit lähtenyt ilman mitään, niin huolestuin ehkä vielä enemmin. Mikä sulla on? Oletko sairas? Kerro nyt hyvä ihminen. Nikita laski nyrkkinsä pöydälle ja kumartui eteenpäin katsoen Dimia vaativasti.

- Sairas? En ole sairas, miten niin?

- Se oli seuraava asia mitä mietin. Että olit ajanut sairaalaan. Nikita huokaisi. Dimi huokaisi myös. Nojasi tuoliinsa. Katseli nyt veljeään. Se oli alkanut vanhentua. Ei tässä enää nuoria oltu. Dimi täyttäisi kahden vuoden päästä 40. Ehkä veli oli oikeassa.

- En ole sairas. Enkä ole katoamassa. En tee enää koskaa niin mitä tein Milalle. Se ei ollut oikein. Dimi lupaili rauhoittavalla äänellä. Hän halusi jo vaihtaa aihetta. Heidän isänsä oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten ja siitä asti Nikita oli ottanut kasvattajan roolin. Hän piti Dimille ainaisia puheitaan miten tuli olla, että olisi parempi ihminen. Rakkauttaanhan veli sen teki. Hän oli huolissaan. Mutta turhaan. Dimillä oli kaikki hyvin.

- Mun pitää lähteä takaisin ennen kun lunta on liikaa. Dimi totesi ja nousi. Nikita katsoi ylöspäin häntä huokaisten taas. Dimiä alkoi jo väsyttää miehen hapen haukkominen.

- Tulethan talveksi tänne? Ei ole mitään järkeä asua siellä, joudut eristyksiin. Kuolet nälkään. Eläimet eivät selviä. Nikita luetteli. Dimi katsoi veljeään ja hymyili tälle rauhoittavasti.

- Tulen. Hän sanoi. Tästä asiasta oli turha taistella.