Runo

9.

12.8

Meinasin eilen kuolla. Elämä kun pelästyin ja ihan syystä. Oltiin juotu Dimin kanssa viiniä. (En kestä sitä selvinpäin.) Se selvästi yrittää sekottaa mun pääni sen hippipaskalla. (Sain muuten tietää, että se on opiskellut aikanaan tietoliikennen diblomi-insinööriksi) Joka tapauksessa se ei liity nyt yhtään siihen mitä tapahtui yöllä, kun olin mukavasti nukahtanut sängylleni syvään uneen. Kaikki oli hyvin... Kunnes! Mä heräsin siihen kun Mata ja Ben räksytti ihan hullunlailla. Mä nousin ylös. Vieläkin humalassa ja kompuroin ovelle. Enhän mä siis voinut siinä tilassa osata varoa mitään. Avasin oven ja olin huutamassa, että hiljaa koirat kun näin ison karhun juomassa mun viinitonkan loppuja mun mokin edessä. Siis varmasti kahden metrin päässä musta. Voi luoja sain paskahalvauksen. Läimäisin mökin oven kiinni ja laitoin sellaisen säälittävän haan kiinni, joka siinä oli lukkona. Se karhu. Se jättimäinen peto lönkytteli viinitonkka hampaiden välissä mun oven eteen ja alkoi työntää sitä auki. Se hakkasi sitä niillä tassuillaan. Onneksi se ovi avautui ulospäin, joten se ei ihan heti saanut sitä rikki. Ei siinä kuitenkaan kauan kestänyt kun saranalaudat antoivat periksi ja se oli tulossa sisään. Kai se halusi lisää viiniä. Mene ja tiedä. Mä ehkä kiljuin tässä vaiheessa paniikissa sängyn nurkassa osaamatta edes ajatella. Sitten ei yhtään liian myöhään kiväärin laukaus ja karhu perääntyi ja katosi. Vielä kaksi laukausta ja sitten Dimi tuli ja kurkisti ovesta sisään ja kehtasi kysyä, että olenko mä kunnosssa! No helvetti! En ollut. Olin shokissa. En oikein muista paljoa, mutta nukuin loppuyön Dimin mökissä. Dimi oli ulkona. Vahti tietysti tiluksiaan hullun karhun varalta. Äsken ajettiin Teriberkaan. Se haki Mitron ja ne meni etsimään sitä karhua. Hullut. Mä jäin tänne mun vuokraamaan asuntoon Anatolin ja Tamaran yläkertaan. Tietysti kävin niille jo krapulapäissäni ääni täristen kertomassa kauhujen yöstäni. Yök. Nyt mä istun täällä sohvalla. Ulkona tihuttaa vettä ja on harmaata. On Perjantai. Enää kolme yötä Teriberkassa. Lähden maanantai aamuna kun Olga hakee mut. Lentokone lähtee maanantai iltana ja olen tiistaiyönä kotona. Sitten kaikki on ohi. Ei enää karhuja sisään keskellä yötä. Espoossa ei ole karhuja. Mietin jättäisinkö mökkielämän tähän. Nyt kyllä olisi jo hyvä syy luovuttaa. Miksi mennä enää sinne kärsimään? Kaksi yötä voisin nukkua täällä. Hassua miten tämäkin asunto tuntuu luksukselta mökkiin verrattuna. On sisävessa ja suihku ja tilaa. Dimi sanoi että tulee hakemaan mut myöhemmin, mutta mä en tiedä lähdenkö mä.

Mimmu sulki päiväkirjan. Hän nojasi päänsä selkänojaan ja nosti jalat ylös kietoen kätensä polvien ympärille. Olisiko hänen pitänyt jättää menemättä takaisin mökille? Olisiko kaikki toisin. Hän olisi pitänyt päänsä. Kiinni omasta totuudestaan, vaikka se epäilyttikin häntä. Oliko Dimi kuitenkin aivopessyt hänet? Paranisiko hän kun hän eläisi tarpeeksi kauan kiiltokuva elämäänsä? Kävisi juhlissa ja seurustelisi ihmisten kanssa, joille tämä oli ainut oikea tapa elää elämänsä. Pääsisikö hän koskaan takaisin entiseen? Halusiko hän?

***

Hän seisoi ikkunalla ja katseli merelle. Ilma oli kokoajan muuttunut kurjemmaksi. Syksyisemmäksi. Hän mietti Dimiä ja Mitroa karhujahdissa. Miehet olivat ottaneet mukaan metsästyskiväärit. Aikoivatko ne tappaa karhun? Ilma oli kurja tarpoa arolla. Mimmu huomasi olevansa huolissaan. Mitä jos karhu tappaisi heidät? Hän oli kuullut kauheita tarinoita karhun raatelemista ihmisistä. Syksyisin karhut saattoivat olla ärhäköitä, kun ne etsivät ruokaa talvihorrosta varten. Hän huokaisi. Päätä särki ja jomotti. Suu oli kuiva, oksetti ja teki mieli syödä samanaikaisesti. Krapula oli ikävä vieras.

Hän oli herännyt aamulla siihen kun Mata oli nuollut hänen kasvojaan. Mimmu oli ottanut nartun mukaansa mökkiin, sillä ei ollut halunnut olla yksin. Dimi olikin rakentanut Matalle pentulaatikon sänkynsä viereen ja koira oli käpertynyt sinne tyytyväisenä. Aamu oli tuntunut unelta. Oliko karhu todellakin yöllä raadellut hänen mökkinsä oven? Oli sen oltava totta ei hän muuten heräisi tästä mökistä. Hän oli kurkistellut ikkunasta sumuiseen aamuun. Hänen mökkinsä ovi oli retkottanut oudon näköisenä karmeistaan. Dimiä ei ollut näkynyt. Mimmu oli odottanut mökissä uskaltamatta lähteä ulos. Ihan kun karhu olisi voinut vaania jossakin mökin oven takana. Hän oli tutkinut miehen tavaroita. Laudasta rakennetulla hyllyllä hän oli nähnyt kirjoja. Tyhjänpäiväisiä pokkareita ja seassa klassikoita. Fjodor Dostojevskin erisikois romaani köyhää väkeä oli maannut lappeellaan Stephen Kingin novellipokkarin alla. Dostojevskin alla toinen vanha ohut kirja, jonka keltaisella painettua nimeä ei ollut nähnyt lukea, kirjan räikeän vihreä kangas oli ollut niin kulunut. Mimmu oli kaivanut sen käteensä kaiken alta ja hymy oli noussut hänen huulilleen väkisinkin. Pablo Neruda Andien mainingit. Runokokoelma Chilen yhdeltä kuuluisimmalta runoilijalta. Kirja oli kulunut, sen sivuja oli merkitty hiirenkorvilla. Mimmu oli tutkinut merkattuja sivuja. Maistellut runoja ja miettinyt miksi juuri nämä olivat koskettaneet kirjan omistajaa? Hän oli suoristanut yhden taitetun sivun kulman. Hän aina inhosi sitä, että kirjan sivut pilataan taittamalla. Mummi oli sanonut hänelle, että se kertoo vain lukijasta. Nämä sivut ovat tärkeitä kirjan omistajalle. Mimmu oli joutunut taas miettimään itseään ja niin täydellistä elämäänsä. Pitäisikö hänen alkaa kirjoittaa runoja? Voisihan hän tehdä sitä työn ohessa aina kun ehtisi. Ei hän ikinä ehtisi.