Runo

2.

Lentokenttä oli täynnä väkeä vaikka oli yö. Lentokoneita nousi ja laski. Hän katseli niiden menoa. Seuraava lento Murmanskiin lähtisi vasta aamulla. Hän oli ostanut lipun siihen. Ihmiset vaelsivat laukkuineen. Hänellä ei ollut mukanaan mitään kuin itsensä. Hän veti hiuksia poskiltaan. Näki pareja, perheitä, onnellisia ihmisiä matkalla seikkailuihin. Tressaantuneita työmatkalaisia. Kiireisiä miehiä puvuissa, kännykät korvallaan, kello kädessään. Hän nosti takamustaan penkistä, niin että sai kaivettua kuluneiden farkkujen taskusta paperin. Se oli taitettu kolmeen kertaan ja taskut olivat kuluttaneet taitoskohtia. Hän avasi paperin. Sen keskellä kuulakärkikynällä Mimosan käsialaa. Hän oli löytänyt runon Bablo Neduran runokirjan välistä sattumalta toissa iltana. Hän ei ollut lukenut kirjaa aikoihin. Jostain syystä hän oli halunnut lukea runon. Jonkun vanhan, josta joskus oli saanut mielihyvää. Jonkun minkä muiston hän olisi tuntenut. Paperi oli pudonnut kirjan välistä hänen jalkoihinsa Matan kopan viereen. Miksi Mimmu oli piilottanut sen? Entä jos hän ei olisi koskaan avannut vanhaa kulunutta kirjaa? Silloin hän ei olisi täällä nyt. Olisiko sillä väliä, sillä tämä oli täysin turha reissu? Typerä ajattelematon teko. Hän teki näitä joskus. Toimi täysin tunteensa pohjalta. Joskus se kannatti, toisinaan se jätti vain typerän olon. Dimi katseli runoa. Luki sen uudestaan ties monenen kerran. Lentokentällä. Yöllä. Yksin.

Miten sinä teit sen?

Pysäytit maailman.

Muutit sen kiertorataa.

Miten sinä pystyit siihen?

Niin vähin sanoin.

Minne minä katosin?

Erämaahan

jäiseen mereen

pohjoisen tuuliin?

Kiertoradallesi

Se ei ole tahdissa omani kanssa

Annoit hiljaisuudelle uuden merkityksen.

Halulle uuden voiman.

Pelolle turvan rajat.

Olen lähdössä nyt.

Enkä tiedä mihin olen menossa.

Koti ei ole koti enää.

Edessä vain pelottava pimeys.

Se mikä minulle oli selvää, ei ole sitä enää.

Istun mökissä.

Tuoksusi kiinni minussa

Kanerva ja meri.

Villi ja voimakas

Sanoin että tämä oli tässä.

Sinä et sanonut mitään.

Hiljaisuus on puheenvuorosi.

Voimakkaimmat sanat ovat sieltä minulle lausuttu.

Sitä sanotaan, että jos pelastaa hengen on siitä ikuisesti vastuussa.

Sinä teit sen mulle kahdesti.

Kirjoitin runon, kun pyysit.

Jos pyydät että jään...

En usko voivani lähteä.

Dimi oli seissyt keskellä mökkiään ja lukenut runon. Uudestaan ja uudestaan. Nähnyt Mimmun kirjoittamassa sitä. Punaiset hiukset laineilla. Vihreissä silmissä utuinen katse. Otsassa huolestunut kurttu. Hän näki villasukat. Käden joka haroi hiuksia. Miksi hän ei ollut sanonut mitään?

Kokko iltana. Hylkyjen luona. Hän olisi voinut avata suunsa. Miten se oli aina hänelle niin vaikeaa?

- Jää luokseni. Kaksi sanaa. Dimi oli toiminut nopeasti suunnittelematta. Hän oli jo aikaillut liikaa. Mimmun lähdöstä oli jo kuukausi. Hän oli ajatellut naista liian paljon. Ajatuksista, elämästä joka yleensä oli hänelle selkeää ja suoraviivaista oli tullut monimutkainen vyyhti, jota hän ei osannut selvittää. Jotkin asiat olivat vain niitä joissa piti toimia tunteen pohjalta. Hän oli ajanut kaupunkiin. Mennyt suoraan Mitron luo.

- Mitro! Hän oli huutanut miehen harmaalautaisen kuluneen mökin edessä loikaten alas mönkijän selästä. Mitro oli tullut ulos mökistään musta tukka tuulessa pöllyten.

- Mikä hätänä? Hän oli kysynyt kulmat kurtussa nähdessään Dimin tuohtuneen ilmeen.

- Voitko pitää huolta eläimistä jonkun aikaa mun pitää lähteä Murmanskiin? Dimi oli kysynyt. Mitro oli kohauttanut olkiaan.

- Tottakai. Milloin lähdet?

- Nyt.

- Nyt!? Miksi ihmeessä nyt?

- Niin ja voinko lainata Jeeppiä?

Ja niin hän oli lähtenyt. Hän katseli runoa. Runon tunteet olivat olleet varmasti ohimeneviä? Mimosa oli palannut kotiin. Nähnyt kaiken mitä hänellä oli. Nauttinut siitä mitä omisti. Mitä oli saavuttanut. Dimi oli nähnyt hänen talonsa. Kotinsa. Hän ajatteli omaa mökkiään. Talvi oli tulossa. Mitä helvettiä hän oikein kuvitteli? Olisiko hän todella pyytänyt Mimosaa mukaansa siihen kylmään mökkiin? Ei kukaan voisi elää niin? Ei todella. Hän huijasi itseään kuvittelemalla niin. Eikö erämaa ollut yksinäinen? Eikö sen avaruus pelottanut joskus häntäkin? Hän kaipasi ihmisiä. Mimosa oli muistuttanut häntä että yksin ei pärjää. Mökki oli hänen pakopaikkansa. Hän oli piileksinyt sen suojassa elämältä jo tarpeeksi kauan. Nyt hän istui tässä. Minne seuraavaksi? Kotiin tietysti. Mata, pentu ja Ben odottivat jo häntä. Kaikki jatkuisi ja joskus tämä ikävä naista kohtaan loppuisi. Kyllä hän sen tiesi. Piileskely voisi jatkua. Ehkä elämä ei koskaan löytäisi häntä jos hän eristäytyisi tarpeeksi?