Runo

3.

Natasha otti hänet vastaan eteisessä. Pakkanen oli purrut luihin ja ytimiin asti. Nikita ja Valeria seisoivat olohuoneen ovella. Isä piteli käsiään hellästi tyttärensä olkapäillä.

- Herraisä. Mikä kiire sulla oli tulla tänne myrskyä vasten? Hyvä että soitin Mitrolle. Arvasin ettet ehtisi pois myrskyn alta. Natasha huolehti ja riisui hänen märkiä ulkovaatteitaan. Mimmu katseli heitä hiljaisena. Keittiöstä kuului tuolin narahdus. Silmät kääntyivät keittiön ovelle. Dimi? Nikitan ja Dimin äiti Svetlana tuli keittiöstä eteiseen.

- Olisit voinut kuolla tyttö hyvä. Hän sanoi. Mimmu nyökkäsi. Hän antoi Natashan taluttaa hänet keittiöön. Kaataa hänene eteensä kupin höyryävää teetä.

- Mikä kiire oli tälläiseen aikaan päästä tänne? Nikita kysyi keittiön ovelta uteliaana.

- Mä. Mun... Onko Dimi missä? Mimmu kysyi. Hän ei jaksanut. Ei halunnut puhua muille. Hän ei jaksanut selittää nyt niille, jotka vaativat monia sanoja. Hän kaipasi Dimin hiljaista ymmärrystä.

- Dimikö? Natasha ihmetteli. Hä nojaili tiskialtaaseen. Ikkunalaudalla paloi kaksi kynttilää. Niiden liekit tanssivat villeinä vedossa.

- Niin. Mimmu nielaisi. Ääni oli kuiva ja karhea. Hän huomasi olevansa lopen uupunut. Hän ei ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön.

- Tyttö hyvä näytät kamalalta. Svetlana sanoi ja istui Mimmua vastapäätä keittiönpöytään.

- Dimi ei ole täällä enää. Hän sanoi lempeästi. Mimmu katsoi häntä kulmat kurtussa ja haki sitten katseella vastausta Natashasta ja Nikitasta.

- Se lähti takaisin Moskovaan Elokuussa. Nikita sanoi kohauttaen olkiaan. Mimmu tunsi ryhtinsä valahtavan. Hän puri ylähuultaan jollei olisi itkenyt ääneen. Hän oli niin väsynyt. Hänen oli niin ikävä. Hän halusi vain painautua Dimin syliin ja unohtaa koko kamalan, kylmän ja tympeän maailman. Mutta Dimi ei ollut täällä. Hän ei ollut odottanut enää. Ei tietenkään. Hän oli jatkanut elämäänsä. Muuttanut. Muuttunut?

- Mimmu mikä on? Natasha oli huolissaan. Mimmu painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hän ei enää voinut pidätellä kyyneliään. Natashan hellät kädet lepäsivät hänen harteillaan. Hän paijasi Mimmun hiuksia pois selältä. Sivelivät paitaa.

- Mimmu. Naisen äänessä oli huolta.

- Anteeksi. Anteeksi. Mimmu mutisi kättensä lomasta.

- Hys. Ei tarvitse pyytää anteeksi. Taidat olla väsynyt? Natasha puheli.

- Nikita mene petaamaan vierassänky. Hän komensi miestään.

- Ota Valeria mukaan.

- Ei en mä voi jäädä. Mun pitää mennä Moskovaan. Mimmu huokaisi. Hän oli niin väsynyt, että matkan ajatteleminen heikotti.

- Höpsis. Et pääse täältä ennen kun myrsky on ohitse. Nyt rauhoitut ja jutellaan. Natasha sanoi. Mimmu nyökkäsi ja henkäisi.

- Minun pitää tästä lähteä ennen kun tie on aivan tukkeessa. Svetlana sanoi ymmärtäväisenä ja nousi. Hän asui vain kahden talon päässä. Mimmu itki pitkään. Olohuoneessa kuunneltiin musiikkia ja Nikitan rauhallinen ääni luki satua Valerialle. He olivat ymmärtäneet jättää naiset kahden kesken keittiöön. Natasha keitti lisää teetä. Teki voileipiä. Antoi Mimmun koota itseään. Ei kysellyt.

- Jätin Tommyn. Mimosa sanoi hiljaa. Hän lausui ääneen totuuden ensi kerran. Hän ei ollut kertonut muille. Tommy oli yrittänyt soittaa hänelle monta kertaa sen jälkeen, kun oli kuullut hänen viestinsä vastaajastaan. Hän ei ollut vastannut. Hän oli pakannut ja lähtenyt suoraan lentokentälle. Nyt Seuraavan päivän iltana hän oli jo Teribergassa.

- Vai niin. Natasha sanoi ja laski voileipälautasen keskelle pöytää. Kynttilät valaisivat kodikasta keittiötä. Natasha istui Mimmua vastapäätä ja katseli naista. Mimmu sitoi hiuksiaan niskaan solmuun. Ne olivat sähköiset aina talvisin. Hän pyyhki silmiään ja niiskaisi.

- Mä näin että te ette oikein sopineet yhteen. Natasha sanoi äkkiä ja Mimmu yllättyi.

- Ai.

- Niin silloin kesällä kun kävitte. Natasha jatkoi. Mimmu nyökkäsi niiskaisten.

- Mutta mitä sä täällä teet ystävä rakas? Miksi etsit Dimiä? Natasha kysyi ja kaatoi teetä. Mimmu katsoi naista. Tämän kultaiset hiukset kimalsivat kynttilöiden valossa.

- Halusin kertoa sille että olen alkanut taas runoilemaan. Mimmu sanoi hiljaa. Natasha nosti katseensa teekupistaan.

- Sen takiako tulit?

- Sillä ei ole kännykkää. Mimosa totesi. Natasha naurahti.

- On sillä jo nykyään. Sun pitää saada sen numero ja soittaa. Natasha totesi.

- Ei anna osoite mä menen käymään. Mimosa sanoi. Tätä ei voisi hoitaa puhelimessa. Natasha katsoi häntä kulmiensa alta.

- Ja kertomaan että kirjoitat taas runoja? Hän kysyi epäuskoisena.

- Niin muummuassa. Mimmu sanoi. Natasha pyöritti päätään ja hymähti.

- En olisi arvannut. En olisi, mutta tämä selittää kyllä paljon. Hän mutisi pieni hymy suupielessään.

- Selittääkö se? Mimmu kysyi hiljaa ja kietoi kylmät sormensa teekupin ympärille.

- Kyllä. Dimi on ollut erikoinen. Nyt tajuan miksi. Natasha sanoi ja nappasi yhden leivän lautaselta.

- Syö. Hän komensi. Mimmu otti leivän käteensä. Hänen ei ollut nälkä, mutta oli pakko syödä että jaksoi.

- Voiko joku ajaa mut Murmanskiin, kun sää sallii?

- Tietenkin. Nyt lepää. Kyllä Dimi odottaa.

- Odottaako?

- Tietenkin.