Surma

3. Tuhkakasvo

Set

Minun olisi pitänyt kuolla edellisenä yönä. Minun olisi pitänyt tukehtua ja pienen kioskin raunioista olisi aamulla pitänyt löytyä vain mustuneet ja hiiltyneet jäännökseni.

Olin varma, että tukehduinkin, olin hengittänyt niin paljon savua. Mutta siitä huolimatta aamunkoitteessa löysin itseni makaamasta, kasvot tuhkassa. Elossa.

Jokin tässä maailmassa oli ilmeisesti puolellani.

Yskäisin sisäänhengittämäni tuhkat pois keuhkoistani ja nousin istumaan. Näinä aikoina ei juuri ollut aikaa kiinnittää huomiota ulkonäköönsä, mutta olin jokseenkin varma, että kasvoni olivat harmaat. Pyyhkäisy varmisti epäilykseni.

Vilkaisin kehoani. Yllä minulla oli vain farkut ja t-paita, jonka oli tarkoitus olla valkoinen. Tarvikkeeni oli eilen viety, he olivat halunneet kaiken. He olivat repineet jopa hupparin ja kengät yltäni. Ymmärsin sen. Mutta sitä en ymmärtänyt, miten minulla oli päälläni enää yhtään mitään. Tulen olisi pitänyt tarttua hiuksiin ja vaatteisiin, mutta mitään merkkejä siitä ei näkynyt. Ei ainuttakaan palovammaa missään iholla. Sen sijaan se pieni puurakennus, johon olin jäänyt loukkuun, oli palanut tuhkaksi ympärilleni.

En tiennyt, miten ihmeessä se oli mahdollista, mutta olin iloinen, että näin oli tapahtunut.

Nyt tärkeämpiin asioihin. Minun oli löydettävä heidät, jotka olivat tavarani vieneet. Tai ryöstettävä joku toinen onneton. Mielellään ensimmäistä, koska samalla mitalla takaisin maksaminen oli aina parempaa kuin laittaa vahinko kiertämään. Lisäksi jos jotain halusin sillä hetkellä erittäin palavasti takaisin, niin kenkäni ja hupparini. Toisin kuin tuhka, jossa varpaani saivat toistaiseksi lämmitellä, aamu oli varsin viileä.

He eivät voisi olla kauhean kaukana täältä. Olimme kaupungissa, täällä ei kulkenut eteenpäin kauhean nopeasti. En ollut kovinkaan varma, kuinka suuri paikka todella oli, mutta ei se mitenkään hävyttömän suurikokoiselta vaikuttanut. Tämä kaupunginosa sijaitsi kohtalaisen lähellä keskustaa, lähistöllä näkyi puoliehjiä kerrostaloja. Tiet olivat tukossa, niille oli valunut ties mitä sisältöä ja lisäksi joku Mensan kunniajäsen oli keksinyt tukkia ne vielä tehokkaammin lisäroinalla.

Kampesin itseni jaloilleni. Varpaani upposivat usean senttimetrin yhä lämpimään tuhkakerrokseen. Kirosin vaimeasti sitä, ettei lähistöllä näkynyt mitään, millä olisin voinut suojata jalkani. Ellen pian saisi kenkiäni takaisin tai löytäisi korvaavaa paria, jalkapohjani tulisivat olemaan verillä ja auki hyvin nopeasti. En halunnut olla kävelykyvytön.

Sitten, oli päätettävä suunta. Minne ryöstäjäni olivat todennäköisesti menneet? Syvemmälle kaupunkiin vai sieltä pois? Haroin lialla kuorrutettuja vaaleita hiussuortuvia otsallani. Mitä he seuraavaksi haluaisivat?

He olivat sieluttomia paskiaisia. En suostunut uskomaan, että olisin heidän ainoa uhrinsa. He tahtoisivat ryöstää ja tappaa jonkun muunkin. He olivat lähteneet keskustaa kohti. Kaupungit houkuttelivat ihmisiä, he törmäisivät väistämättä johonkin toiseen.

Ja minä seuraisin heitä ja nappaisin omaisuuteni takaisin sopivan paikan tullen.

Minulla ei ollut kovinkaan kummoista asetta verrattuna siihen, mitä heillä oli. Veitsi vastaan pistooli ei ollut reilua. Ja he tiesivät sen vähintään yhtä hyvin kuin minäkin. Lisäksi oli se fakta, että he olivat aikuisia. Tai olinhan minäkin melkein. Mutta siis oikeita aikuisia, eivät myöhäisteinejä.

"No niin, pentu", pidemmän ääni oli ruma, "pudota se veitsi, nyt. Minä nimittäin oikeasti ammun sinut."

En tiennyt, tekisikö hän sen oikeasti. En tiennyt oliko aseessa, jonka piippu lepäsi otsaani vasten, edes patruunoita. Mutta minä en ollut tyhmä. Vaikka he eivät ampuisi minua, he voisivat tehdä paljon muuta. Ja minusta ei ollut vastusta kahdelle.

"Pudota. Se. Helvetin. Veitsi."

Minä pudotin. Keittiöveitsi, jonka olin napannut mukaan yhdestä kotikaupunkini talosta, kalahti kioskin lattialle. Se toinen mies, jonka pituus oli lähempänä omaani, nyökkäsi hyväksyvästi ja kumartui poimimaan sen.

"Kiltti poika. Mitähän muuta sinulla täällä on..." hän nosti samalla reppuni ja virnuili, vähän turhan lähellä.

"Selviäisi paremmin, jos katsot etkä höngi minun suuhuni", huomautin, vilkuillen jatkuvasti myös sitä pidempää, melkein parimetristä, joka osoitti minua aseella.

"Turpa kiinni, pentu."

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin saanut nyrkistä kasvoihin, mutta aina se kuitenkin sattui. Horjuin taaksepäin, pysytellen kuitenkin yhä jaloillani. Lyhyempi kävi tutkimaan tavaroitani.

"Eipä ole kovin hääviä, mutta kyllä nämä meille kelpaavat", hän totesi ja tarkasteli sitten minua uudemman kerran. Kohotin kulmiani, pidellen yhä poskeani.

"Mutta kappas, sinulla näyttää olevan ihan hyvälaatuinen huppari. Ja kivat kengät. Mikä sattuma, me olemme vielä samaa kokoakin."

"Ne eivät ole tarjolla", ilmoitin. Pidempi tuhahti.

"Kyllä ne vain näyttävät olevan. No niin, kengät ja huppari tänne."

En liikahtanut. Kokoiseni huokaisi ja pyöräytti silmiään, harppoen eteeni.

"Jos yrität jotain, saat veitsestä", hän ilmoitti, vaikka oli kiinnittänyt mainitun esineen äsken vyölleen. Hän vei kätensä hupparini vetoketjulle ja alkoi vetää sitä auki. Se tuntui jotenkin perverssiltä ja vähän ahdistavalta, vaikkei siinä tilanteessa ollut mitään seksuaalista. En ainakaan uskonut, että he mitään sellaista minulta halusivat.

Pian hän oli valuttanut hupparin yltäni ja pakottanut minut luopumaan myös kengistäni. Purin poskeni sisäpintaa. Ehkä he nyt jättäisivät minut viimein rauhaan. Ainakin molemmat lähtivät ovelle. Mutta, pidempi kääntyi katsomaan minua. Hänellä ei enää ollut asetta kädessä, vaan jotain pientä. Siristin silmiäni.

"Mitä luulet, pentu? Tämä koppi on tehty kai kokonaan puusta, ei taida olla edes kivijalkaa. Mitä veikkaisit? Kumpikohan palaa nopeammin, rakennus vai sinä?"

Molemmat nauroivat, varmaan kauhulle, joka oli iskenyt selkäytimeeni kuin salama ja heijastui varmasti kasvoiltanikin. He astuivat ulos ja läimäyttivät oven kiinni. Syöksyin perään, yrittäen myös päästä ulos. Ovi ei hievahtanutkaan. Millä ihmeellä he olivat onnistuneet saamaan sen kiinni niin nopeasti? En ollut huomannut minkäänlaista lukkoa.

Ei mennyt kuin minuutti, kun kuulin kovaäänisempää naureskelua.

"Heippa, pentu!"

Palo syttyi yllättävän hitaasti aluksi. Kai se oli normaalia. Mutta se levisi nopeasti. Ei mennyt kai kymmentä minuuttiakaan, kun jo näin savun lisäksi liekkejäkin.

Kuolemanpelkoni oli niin vahvaa, että jatkoin oven hakkaamista ja puskemista. Se ei hievahtanutkaan. En luovuttanut. Jatkoin hakkaamista ja huusin ääneni olemattomiin. Minä en halunnut kuolla! Ei vielä! Jatkoin vielä silloinkin, kun savu oli niin paksua ja mustaa, etten nähnyt enää mitään.

Olin ollut niin varma, että kuolisin silloin. Että minä palaisin hengiltä. Niin olisi pitänyt tapahtua. Tai jos en olisi palanut, olisin kuollut häkämyrkytykseen. Mutta keuhkoissani ei tuntunut pahalta, päinvastoin, hengitin paremmin kuin koskaan.

Mitä ihmettä minulle oli tapahtunut?

-

Haluatko leikkiä, poika?