Surma

5. Kaksin

Nit

Ulkoisesti meissä ei ollut juuri mitään samaa. Äsken herättämäni tyttö oli vaaleampi, oliivi-ihoinen, ja punapää. Luonnollinen sellainen, päättelin, kasvoilla näkyi pisamia. Silmämme olivat samaa sävyä, mutta hänen olivat syvällä päässä ja puoliksi unessa. Siinä, missä minun siluettini oli ehkä suorempi kuin olisin halunnut, hän taas oli varsin kurvikas.

Autoin hänet istumaan.

"Oletko kunnossa?" kysyin, vaikka tiesin sen tyhmäksi. Ei tietenkään ollut. Ei kukaan, joka oli kunnossa, maannut mustelmilla tiensivussa. Hän siristeli hetken.

"Kai..." hän vastasi hitaasti. Tytöllä oli vähän nasaali, omaani korkeampi ääni. Heilautin repun pois selästäni ja kaivoin esiin vesipullon.

"Mitä tapahtui?" tiedustelin varovasti, katse yhä siinä poskipään mustelmassa. Hän näytti huomaavan sen.

"Ai, älä tuosta huoli, se on vanha", hän sanoi, ottaen pullon vastaan.

"Tein kai aika tyhmästi... minua vain väsytti uskomattoman paljon."

Hän joi pari kulausta. En lakannut tuijottamasta mustelmaa, vaikka se olikin töykeää. Istuin itse kunnolla tienreunaan, häntä vastapäätä. Katsoin parhaaksi olla kommentoimatta hänen selitystään. Kyllä, hän oli tehnyt todella typerän valinnan ollessaan lepäämättä tarpeeksi, mutta ei ollut fiksua aloittaa uutta tuttavuutta arvostelulla.

Tyttö ojensi pullon takaisin kiittäen.

"Mikä sinun nimesi muuten on?" hän kysyi, kun suljin korkin ja siirsin pullon takaisin reppuuni.

"Nit. Entä sinä?"

"Candace", hän esittäytyi. "Liikutko sinäkin yksin? Minä en ole uskaltanut liittyä kenenkään seuraan. Nykyään melkein kaikki ovat vaarallisia."

"Meillä on sitten jotain yhteistä", totesin. Samoista syistä minäkin olin vältellyt seuraa. Candace tarkasteli minua nyt kunnolla. Olin itse tuijotellut häntä ties kuinka paljon, joten soin sen hänelle ja vilkaisin itse hänen ohitseen. Tiellä ei näkynyt muita.

"Oletko sinä urheilija? Näytät siltä, että voisit olla", hän kysyi. Kohotin vähän kulmiani, siirtäen katseeni takaisin keskustelukumppanini kasvoihin.

"Olen", vahvistin, "harrastin pikajuoksua."

"Sinä olit varmaan tosi hyvä."

"Ihan kohtalainen", väitin. Olin minä pärjännyt aluekilpailuissa hyvin ja ihan kohtuullisesti jopa valtakunnallisella tasolla, mutta en ollut mikään huippulupaus.

"Minä olen surkea liikunnassa", Candace väitti, "koululiikunta oli hirveää."

"Niin oli. Minusta tuntuu, että sillä yritettiin tappaa kaikkien mielenkiinto liikkumiseen", myötäilin. Tottahan se oli.

Huomasin tulevani varsin nopeasti toimeen Candacen kanssa. Vaikka tunnuimme olevan melkein eri maailmoista, ja emme varmasti olisi normaalioloissa vaihtaneet lainkaan sanoja keskenämme, nyt eroavaisuudet eivät tuntuneet olevan minkäänlainen ongelma.

"Minne päin sinä olet menossa tästä?" päädyin kysymään. Hän kohautti olkiaan.

"En oikein tiedä. Minulla ei oikeastaan ole mitään kunnon määränpäätä. Minun perheeni nyt on kuollut, mutta en voinut jäädä kotikaupunkiin, kun siellä alkoi olla vaarallista", hän selitti. Panin merkille, kuinka hän ei kuulostanut kovinkaan surulliselta puhuessaan perheestään. Se oli hämmentävää, mutta päätin olla kysymättä asiasta tai pahoittelematta muulla kuin katseella. Hän kertoisi varmaan itse, jos haluaisi.