Surma

29. Elämä

A/N: Kuten arvata saattaa, marraskuussa nanoilusta ei luonnollisesti tänä(kään) vuonna tule mitään, mutta olen nyt kunnianhimoiseksi tavoitteeksi asettanut sen, että Surma kirjoitetaan loppuun! Saa nähdä, miten käy, kun on vielä yksi luku jäljellä. Ja kunnon opiskelusuma, koska vuoden loppurutistus käsillä.

Tästä tuli ehkä yksi pisimmistä luvuista, mitä tarinaan on kirjoitettu - eli ei kovin pitkä, kun muistetaan typistetty tyylini. Nauttikaa!

-

Nit

Unet olivat jääneet lyhyiksi. Sen siitä sai, kun teki muita asioita, ja innostuksella saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa. Mutta mieluummin nukuin siistityssä, pölyttömässä asunnossa.

Olimme tehneet juuri sen, mitä Mana, toinen Mitran siskoista, oli ehdottanut. Mitra oli auttanut minua kiipeämään ensimmäisen kerroksen parvekkeelle ja siitä murtautumaan asuntoon, jonka tämän perhe oli tiennyt tyhjäksi. Parvekkeen ovi ei luonnollisesti ollut lukossa, joten olin päässyt sisään helposti, ja sen jälkeen Candacen päästäminen sisälle ei ollut ongelma eikä mikään.

Suurin osa päivästä oli sen jälkeen kulunut talon siivoukseen. Luonnollisesti joka tasolle oli ehtinyt kertyä melkein parin sentin pölykerros, josta olimme ainakin melkein onnistuneet hankkiutumaan eroon. Lopputulos oli kuitenkin ollut se, että olimme viimein saaneet nukkua rauhassa kunnon sängyssä. Jonkun toisen sängyssä, mutta tarpeeksi hyvä. Omaa minulla ei enää ollut. Nyt tämän talon sänky olisi minun.

Aamu oli osoittanut ongelmaksi lähinnä sen, että miten pitäisimme huolen siitä, ettei paikkaa ryöstettäisi tai ettei kukaan muu yrittäisi vaatia sitä itselleen, kun emme olleet paikalle. Mutta hyvin pitkän, piinallisen etsinnän jälkeen olimme löytäneet yhden vara-avaimen. Alkuperäinen oli varmaankin kadonnut entisten asukkaiden mukana. Yksi ei ollut ihanteellinen luku, kun meitä asuisi taloudessa kaksi, mutta parempaakaan vaihtoehtoa ei juuri nyt ollut. Ehkä kaupungista löytyisi lopulta joku, joka osaisi tehdä lisää avaimia. Parvekkeen telkesimme sisältäpäin kiinni lähtiessämme ulos.

Mitra liittyi seuraan, kun lähdimme kaupungintalolle, hieman ennen kymmentä. Hän oli luonnollisesti viettänyt suurimman osan illasta perheensä seurassa. Nämä olivat huomattavasti tietoisempia siitä, mitä kaupungissa oli tekeillä kuin me. Kävi ilmi muun muassa, että tällä hetkellä paikalla oli vain maksimissaan ehkä nelisensataa ihmistä, mikä oli todella, todella vähän. Se selitti myös, miksei vastaan ollut eilen tullut ketään. Hirvitti ajatella sitä, kuinka suuri määrä ihmisiä saattoi vain haihtua olemattomiin. Mutta olin viime aikoina opetellut työntämään sen pois mielestäni. Se oli jo tapahtunut, ja sen vatvominen ei muuttaisi yhtään mitään. Oli parempi keskittyä kunnolla siihen, miten selvitä tästä eteenpäin.

Meitä oli siis muutamia satoja, ja ainakin nähtävästi jonkinlainen järjestelmä oli saatu toimimaan. Joten ehkä asiat vähitellen loksahtaisivat ja lopulta saisin nauttia vakaasta elämästä. Tai ainakin vakaammasta kuin mitä se viime aikoina oli ollut. Entisenkaltaisia mukavuuksia olisi varmaankin turha odottaa, mutta saisin ainakin edelleen juosta. Ehkä lopulta myös syödä kaikkea mitä ennenkin.

Kaupungintalolla näkyi tänään muitakin ihmisiä. Vieraan näköisiä, kukaan heistä ei selvästikään ollut eilen ottamassa meitä vastaan. He vilkuilivat meitä kohteliaan lyhyesti, mutta eivät sanoneet tai kyselleet mitään. Kai he olivat olleet täällä kauemmin, ja tiesivät, miten tulokkaiden kanssa toimittiin. Nousimme toiseen kerrokseen.

Benjamin seisoskeli toimistonsa ulkopuolella juttelemassa jonkun toisen miehen kanssa. Jouduin rykäisemään saadakseni hänen huomionsa.

"Kas, huomenta", mies tervehti meitä kaikkia.
"Te tulitte tosiaan eilen... eikö teitä ollut viisi?"