Surma

22. Risteys

A/N: Voisin taas todeta, että viime päivityksestä on ikuisuus, mutta se lienee itsestään selvää. Kuvitelkaa tähän paikalle liuta anteeksipyyntöjä. Toivottavasti teillä on vielä kiinnostusta lukea. En todellakaan ole tarinaa hylännyt, vaan olen ollut lähinnä kiireinen ja prokrastinoinut. Lisäksi minulla oli vaikeuksia tämän luvun lopun kanssa.

Olemme kuitenkin päässeet hyvään vauhtiin viimeiselle kolmannekselle. Suunnitelman mukaan lukuja pitäisi tulla vielä kahdeksan. Toivon mukaan ne valmistuvat nopeammin kuin tämä. Eivätkä ole yhtä lyhyitä.

Varoitukset jälleen jokseenkin epämiellyttävästä ja verisestä sisällöstä.

--

Jair

Minun eteeni tapettiin joku. Täysin harmiton mies. Ehkä. Ei voinut tietää. Mutta hän ei ollut näyttänyt siltä...

Ei näin voinut käydä.

Set nosti kätensä Candacen suun edestä. Jälkimmäinen näytti edelleen siltä, että oli valmis huutamaan, mutta ei sitä tehnyt.

"Mitä helvettiä sinä menit tekemään?" Set kivahti, vaikka hänen äänestään oli lähes kaikki voima hävinnyt.
"Sinä tapat meidät kaikki."

"En!" Candace löysi äänensä.
"Se olisi tappanut meidät."

"Ja vitut olisi, ei sillä tyypillä ollut edes asetta! Ja nyt hänen kaverinsa ovat meidän perässämme. Ne eivät lopeta, ennen kuin saavat kiinni ja teurastavat meidät!"

"Lopettakaa", keskeytin. Tämä oli menossa entistä pahemmaksi. Luojan kiitos he kuuntelivat. Mutta mitä minun pitäisi sanoa? Mitä pitäisi tehdä?

"... meillä ei ole aikaa tähän", keksin.
"Jatketaan vain eteenpäin toiselle sillalle, jooko?"

Set astui kauemmas ja veti henkeä monta kertaa. Älä mene paniikkiin, pyydän... Sitten peli olisi menetetty.

"Okei, okei... mennään..." hän mutisi perään vielä jotain, mistä en saanut selvää. Se tuskin oli tärkeää. Nyt piti jatkaa.

"Tuonne päin. Candace, tule."

Vedin hänet mukaan, kun hän näytti hetken siltä, ettei liikahtaisi mihinkään.

Juoksimme talojen välistä hiekkatielle, joka kulki puistomaisen alueen läpi. Johdin joukkoa eteenpäin, toivoen että kulkisimme oikeaan suuntaan törmäämättä keneenkään muuhun kuin Nitiin ja Mitraan. Niin, hekin olivat täällä, mutta eivät tienneet vaarasta. Tietenkään takaa-ajajamme eivät mitenkään voisi tietää, että olimme samaa joukkoa, joten jos nämä kaksin törmäisivät heihin, ehkä heidän kimppuunsa ei käytäisi. Toivon mukaan he olivat meidän edellämme, niin voisimme vain juosta heidät kiinni.

Kuinka näin saattoi käydä? Olimme saaneet kävellä lähes täysin rauhassa koko tämän ajan. Ja alle minuutissa meistä oli tullut takaa-ajettavia. Tätäkö Zel oli tarkoittanut?

"Tässä kaupungissa on muitakin ihmisiä kuin te ja he eivät ole erityisen ystävällisiä."

Sitä me todistimme nyt. Mutta oliko se oikeasti niin, eikä vain itseään toteuttava ennustus? Oliko loppujen lopuksi täysin omaa syytämme, että juoksimme henkemme edestä?

Keuhkoissa tuntui pahalta, mutta yritin pysyä juoksussa, kun jatkoimme joenvartta pitkin, rukoillen, että silta tulisi pian vastaan. Candace ja Set pysyivät mukanani, Set itse asiassa juoksi ohitseni. Hän oli parempikuntoinen kuin me. Normaalisti olisin jo luovuttanut, mutta koska pelissä oli henkeni, en yksinkertaisesti voinut. Oli pakko jatkaa. Mutta siltaa ei vieläkään näkynyt. Jouduimme siirtymään takaisin autotielle.