Surma

14. Ilta

Nit

Olin tottunut siihen, että minua katsottiin. Siinä ei ollut mitään uutta. Kun harrasti kilpaurheilua, joutui tarkastelun kohteeksi. Oli niitä, jotka seurasivat suoritusta ja sitten niitä, jotka keskittyivät ulkonäköön. Tietenkin siitä tuli aina erilainen olo, mutta se ei ollut mitään, mitä en kestäisi. Kohotin päätäni ja kävin läpi paikalle tulleen kolmikon kasvot.

He olivat kummallinen lajitelma. Oli Set, joka oli viimein luopunut aiemmin pitelemästään veitsestä ja nyt haroi tukkaansa, josta näytti varisevan pois jotain harmahtavaa. Hän näytti kaikista nuorimmalta, mutta oli samanpituinen kuin Jair. Joka puolestaan oli yhtä kalpea, mutta tämän hiukset olivat mustat ja valuivat kasvoille. Ranteessa riippui jonkinlainen rukousnauha, jota tämä näpräsi toisen käden sormien välissä jatkuvasti.

Sitten oli vielä Mitra, joka ei ollut enää samantyyppinen kuin kaksi muuta, vaan jollain lailla aikuisemman oloinen. Ei iän puolesta, mutta jotenkin muuten, kai sekin johtui pituudesta ja edelleen hyvin siististä sängestä. Mutta hänessä oli jotain sellaista rauhallisuutta, mikä kahdesta muusta puuttui. Vaikka olin huitaissut häntä veitsellä - onneksi osumatta - hän oli pitänyt äänenvoimakkuutensa normaalina ja sävynsä ystävällisenä.

Nyt he kaikki kolme tapittivat minua, odottaen että kertoisin heille, mitä olin nähnyt. Vedin henkeä.

"Siis, minä en nähnyt oikeastaan, mitä tapahtui", korjasin sanojani, "mutta tosiaan lopputuloksen ja tekijän kyllä."

Ajatuskin kylmäsi. Kolmikko nyökkäsi melkein synkronoidusti, kehottaen jatkamaan. Vilkaisin Candacea, joka raapi kaulaansa. Hän huomasi.

"Niin, aluksi me tulimme tänne katsomaan, olisiko täällä mitään, ja kuten huomaatte, niin oli", hän aloitti.

"Me saimme olla vähän aikaa rauhassa, kunnes nuo kaksi tyyppiä tulivat."

Nyökkäsin sanojen vahvistukseksi.

"Ja sitten te piilouduitte takahuoneeseen?" Jair varmisti.

"Niin", Candace jatkoi. "Oltaisiin poistuttu takaoven kautta, mutta siellä ei ollut sellaista."

"Ne kaksi menivät sitten myös katsomaan ruokia", sanoin, "ja siinä meni hetki ennen kuin tänne tuli joku kolmas."

Näin Mitran kohottavan kulmiaan.

"Ne huomasivat ja alkoivat oikeastaan heti uhkailla. Minä en vielä viitsinyt katsoa, mutta en edes olisi tiennyt, että tänne oli tullut joku muu, elleivät ne olisi sanoneet, sillä se kolmas ei missään vaiheessa sanonut mitään", selitin.

"Ja sittenkö se joku tappoi nuo kaksi?" Mitra kysyi.

"Niin. Niiden oli kai tarkoitus ampua hänet, mutta hän ehti ensin... minä en tiedä, mitä hän tarkalleen teki, mutta sitten, kun se oli ohi ja katsoin tälle puolelle, niin hänellä ei ainakaan ollut mitään asetta."

Heidän katseensa kävivät kahdessa ruumiissa. Havaitsinko epäuskoisuutta? Minä en ollut käynyt niiden lähellä, mutta he olivat, joten he varmaankin olivat tutkineet niitä paremmin.

"... miltä hän näytti?" Mitra esitti lopulta uuden kysymyksen. Rypistin kulmiani. Karmivalta? Siltä, että haluaisin olla mieluiten toisella puolella maapalloa, poissa hänen läheltään?

"Oudolta", vastasin lopulta sanalla, joka oli tullut ensimmäisenä mieleeni, kun olin nähnyt miehen.

"Mies, ei kauhean vanha, kaksikymmentä-jotain. Mutta, hän kulki ilman paitaa ja kenkiä, pelkissä housuissa. Pitkät, aivan punaiset hiukset. Ja toinen käsi veressä kyynärpäähän asti."