Surma

23. Keskeytys

A/N: Ihan liian kauan tämän luvun kanssa kesti, mutta nyt se on valmis! Camp NaNoWriMo on yhä käynnissä ja Surman kirjoittaminen jatkuu. Jos hyvin käy, tulette näkemään lisää lukuja tämän kuun aikana!

-

Nit

Luulin, että tulisin näkemään vain kaksi veristä ruumista elämäni aikana, kun poistuin huoltoasemalta. Olin ollut hyvin väärässä. Minun olisi pitänyt tajuta se heti, kun näin Belialin uudelleen. Kuva risteyksestä oli syöpynyt verkkokalvolleni eikä tahtonut kadota mielestäni, vaikka olin kääntynyt poispäin.

Mitrassa oli sillä hetkellä jotain turvallista, joten arvostin erittäin paljon hänen kättään hartiallani. Se tuntui lohdulliselta, vaikka me emme tilanteelle voineet yhtään mitään. Kymmenittäin ihmisiä oli kuollut vastikään, ja kolme muuta seuralaistamme väittivät tietävänsä, ketkä olivat siitä vastuussa.

Heidän kertomassaan ei olisi missään muussa tilanteessa ollut mitään järkeä. Mutta koska olin jo nähnyt, millaista jälkeä Belial oli saanut aikaan kaksi miestä tapettuaan, en enää kyseenalaistanut samalla tavalla.

Jotain käsittämätöntä oli tekeillä.

"Törmäsitte kehen?" Set kysyi, rypistäen otsaansa. Hän ei ollut todellakaan odottanut sitä meiltä. Mutta me olimme tavanneet miehen, joka muistutti jollain tasolla henkilöitä, joita Jair, Candace ja Set olivat kuvailleet. Ja minä tiesin, että he liittyivät toisiinsa.

"Se oli se sama tyyppi, joka tappoi ne miehet huoltoasemalla", sanoin.
"Minä näin hänet silloin, ja hän tuli vastaan myös nyt."

He kalpenivat silmissä. Jotenkin se oli Jairille mahdollista.

"Miten te olette vielä hengissä? Se tyyppi repi helvetti sentään siltä isommalta kaverilta sydämen irti", Set ihmetteli. Olisin itse miettinyt täysin samaa, ellen olisi muistanut, kuinka minut ja Candace oli jätetty rauhaan huoltoasemalla.

"Hänellä ei ollut juuri mielenkiintoa vahingoittaa meitä", vastasin. Se ei ollut ihan koko totuus. Belial oli jostain syystä näyttänyt valmiilta repimään Mitran kappaleiksi, mutta ei ollut sitä tehnyt. Ja jotenkin minusta tuntui, että olin itse syy siihen. Oliko minulla muka jonkinlaista vaikutusvaltaa demoniin - tai mikä hän ikinä olikaan?

Aivan sama. Miettisin sitä itsekseni myöhemmin. Muiden ei tarvinnut sitä juuri nyt tietää, se vain sekoittaisi.

"Puhuitteko te siis hänelle, vai näittekö vain etäältä?" Jair kysyi.

"Hän tuli puhumaan Nitille", Mitra vastasi puolestani.
"Ja olemaan epäilyttävä."

Sitäkin. Mutta hänen selityksensä ansiosta kaikessa tuntui olevan yhtäkkiä järkeä. Kaikki muut katsoivat nyt minua. Olisi kerrottava. Mutta kuinka paljon? Kuinka paljon muiden tarvitsisi tietää?

"... se oli kummallista", aloitin.
"Hän ensinnäkin väitti olevansa demoni."

"Se ei tässä vaiheessa liene enää lainkaan kummallista", Set keskeytti.
"Me törmäsimme siihen demoniakkaan ja kuolemanenkeliin, yksi demoni lisää ei ole enää erikoista."

"Nit, sanoiko hän nimeä?" Jair kysyi. Huolestuneisuus koko hänen kehossaan tuntui voimistuvan hetki hetkeltä, aivan kuin hän olisi valmis valahtamaan maahan sen painosta.
"Minä voin ehkä tietää jotain, jos tunnistan nimen."

Jair oli tosiaan aikaisemmin sanonut olevansa teologian opiskelija. Kuuluiko siihen demonien nimien opettelu? Vai oliko se vain jokin harrastus? Sillä ei ollut väliä. Jos Jair tietäisi, aina vain parempi.