Jair
En ollut koskaan ollut aamuihminen. Sängystä ylös pääseminen oli aina ollut minulle melkein ylitsepääsemätön haaste. Nyt ei ollut sänkyä, mutta silti herääminen oli aina yhtä inhottavaa, vaikka makuualusta usein oli huomattavasti kovempi.
"Jair", Mitran lenkkarin kärki tökkäsi minua olkaan.
"Herätys tai jätän sinut ilman ruokaa."
Hän ei ollut tosissaan. Tiesin, ettei ollut.
"Ihan pieni hetki..." mutisin ja hieroin kasvojani. Aurinko ei ollut vielä korkealla, mutta valoa oli silti liikaa minun makuuni. Siristellen avasin silmäni ja revin itseni istumaan. Seuraavaksi nenäni eteen tyrkättiin vesipullo ja kertakäyttömukillinen kuivia maissihiutaleita.
"Kiitos", poimin aamiaiseni ja kohotin suupieliäni ystäväni suuntaan.
Olin törmännyt Mitraan vajaa vuosi sitten, ja valehtelematta minusta tuntui siltä, että olisin saattanut hyvin suurella todennäköisyydellä päästä hengestäni ilman häntä. Hän oli minua pari vuotta vanhempi, ja hän osasi selviytyä. En tiedä, miten, mutta ainakin hän oli fiksu. Ja tarpeeksi hyväsydäminen, että oli sallinut minun lyöttäytyä hänen seuraansa. Hän oli aluksi selittänyt sen minulle niin, että tavallaan oli kaivannutkin seuraa, ja jos olisin heittäytynyt vaaralliseksi, hän pystyisi helposti voittamaan minut tappelussa. Mikä oli totta. Minä olin varsin hontelo, kun taas Mitra oli treenannut selvästi paljon jo ennen Surmaa. Ei hän mikään kehonrakentaja ollut, mutta urheilullisen näköinen ja lihaksikas kuitenkin.
Olimme nukkuneet sen yön yhdessä liikerakennuksessa, tilassa, joka oli aiemmin ollut ilmeisesti vaatekauppa. Naisten vaatteita lähinnä, eli edes varastossa ei ollut oikeastaan mitään meille sopivaa. Koot olivat liian pieniä. Vaikka ruumiinrakenteemme poikkesivatkin toisistaan, olimme molemmat kohtalaisen pitkiä.
Mitra poimi suullisen omasta muromukistaan. Seurasin sitä toimitusta katseellani. Jos olisimme eläneet entisessä maailmassa, olisin tuntenut pientä alemmuuskompleksia. Mitra oli varsin komea, olin varma, että monet tytöt ja mikseivät pojatkin - joista hän tosin ei tietääkseni ollut kiinnostunut - olivat hänestä pitäneet. Ruskea, virheettömän näköinen iho, tumma tukka ja vaaleanruskeat, ystävälliset silmät. Normaalisti hänellä ei varmaan olisi ollut yhtä paljon sänkeä kuin nyt. Tosiaan, jos olisimme eläneet tavallisessa maailmassa, olisin ollut hänelle hyvin kateellinen. Nyt olin vain vähän. Tai ehkä vähän enemmänkin, vaikka ei ollut ketään, jonka huomiosta hänen kanssaan kilpailla.
"Lähdemmekö me eteenpäin, vai haravoimmeko tätä kaupunkia lisää?" kysyin syödessäni omia murojani. Hän pyöritteli olkiaan.
"Molempia varmaan", hän vastasi hitaasti.
"Lähdetään kulkemaan eteenpäin ja katsotaan, mitä matkalla löytyy."
Kun olimme kohdanneet ja päättäneet jatkaa yhdessä, oli päämäärän mietintään mennyt hetki. Halusimme selviytyä, ja se oli yleensä helpompaa, jos oli jonkinlainen tavoite. Siitä olimme olleet samaa mieltä. Niinpä olin päätynyt kysymään Mitran perheestä. Hän oli kertonut vanhemmistaan ja kahdesta pikkusiskostaan. Hän oli itse asunut toisessa kaupungissa opiskelemassa, kun Surma oli tapahtunut. Perheestä ei ollut kuulunut sen jälkeen, kuten ei ystävistäkään. Mutta, ei ollut mitään varmuutta siitä, olivatko he elossa vai kuolleita. Minulla oli sama juttu äidin kanssa. Isä ja veljet nyt olivat varmasti menneet. Sen minä tiesin. En ollut varma, miten, mutta tiesin. Hämärä oli vienyt heidät. Mutta äiti minulla saattoi yhä olla.
Meitä oli kohdannut hyvä sattuma. Äitini asui samassa kaupungissa kuin Mitran perhe. Rannikolla. Me lähtisimme sinne. Toivon mukaan löytäisimme perheenjäsenemme hengissä. Ja vaikka emme, niin voisimme sieltä lähteä vielä pidemmälle. Kenties meren yli. Siitä puhuessamme olin tajunnut, etten tiennyt lainkaan, mitä muualla maailmassa tapahtui. Oliko Surma vain tämän maan ilmiö vai maailmanlaajuinen? Pakko sen oli olla, muuten me olisimme varmasti näiden kahden vuoden aikana saaneet apua. Kai? Vai oliko meidät hylätty? Ensin Jumala ja sitten koko muu maailma perässä?
Mitra napsautti sormiaan nenäni edessä.
"Maa kutsuu Jairia", hän hymähti. Kielsin itseäni hätkähtämästä ja viimeistelin kiireesti muroni.
"Ai, jäin taas ajatuksiini", huokaisin.
"Kuten aina, kun olet puoliunessa. Ja hereillä", Mitra totesi.
"Se tavallinen?"
"Se tavallinen", vahvistin. Meillä ei ollut samaa jumalaa, tai tavallaan oli, mutta kuitenkaan ei, emme kuuluneet samaan uskoon. Se ei ollut haitannut, Mitraa eivät tuntuneet juuri uskon asiat kiinnostavan. Minusta tuntui välillä, että hölisin omastani itse liikaa. Hän ei kuitenkaan näyttänyt välittävän, ilmeisesti hän osasi ohittaa sen.
"Jos se on rangaistus, niin sitten se on", hän oli sanonut, kun olin ilmaissut, minkä ajattelin Surman olleen.
"Mutta se on tapahtunut, ja sen kanssa on elettävä."
Mitra poimi kertakäyttömukit ja siirsi ne takaisin reppuunsa. Nimestään huolimatta ne palvelivat meitä niin kauan kuin vain kestivät.
"Valmiina?" hän kysyi, pyöritellen hartioitaan.
"Melkein", ilmoitin ja taivuttelin itse niskaani, se oli hieman jumissa yön jäljiltä. Poimin vierestäni mustan keinonahkatakkini ja vedin sen ylleni. Se oli yllättävän lämmin, mutta nukkua se yllä ei voinut, edes ulkona.
"Minne päin, tiedätkö?"
"Itään päin", Mitra vastasi samalla, kun järjesteli tavaroita repussaan.
"Keskustaa jatkuu vielä sinnepäin ja hyvällä tuurilla löydämme myös maantien siihen suuntaan, minne olemme menossa."
Se kuulosti hyvältä. Nyökkäsin hänelle ja nousin ylös.
"Valmiina. Lähdetäänkö?"
-
Voisin melkein pitää sinusta.
-
ŞİMDİ OKUDUĞUN
Surma
Macera"Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tekeillä. Kukaan ei osannut selittää. Maanjäristykset eivät muuttaneet taivasta pysyvän hämäräksi eikä omituisinkaan ydinsäteily saisi rakennuksia romahtamaan. Oli kyse jostain muusta. Ihmiset kutsuivat sitä Su...
