Surma

20. Etu

A/N: No niin, viimein uutta lukua! 

Omaperäisyyden puutteessani kyhäsin myös instagram-tilin kirjoituksilleni. Sieltä löytyy joitain paloja tulevista luvuista ja muuta kirjoittamiseen liittyvää hölinää, saa seurata (: Löydyn nimellä keksikirjoittaa.

-

Nit

Jostain syystä oloni oli muuttunut vapautuneemmaksi jakautumisen jälkeen. Se oli ehkä ilkeää, mutta jännittyneisyys tuntui kävelleen kolmen muun mukana sitä toista reittiä eikä enää seurannut minua. Tai Mitraa.

Vastaan tuli ensimmäinen supermarketti, joka kadulta katsottuna vaikutti tyhjäksi kalutulta. Ehkä joku oli pitänyt siellä leiriä vähän aikaa. Missään ei näkynyt liikettä, joten tuskin enää. Kerrostalojen ylimmät kerrokset olivat romahtaneet asuinkelvottomiksi, eikä alempiin majoittuisi kukaan, joka ei halunnut ottaa riskiä saada niskaansa monta tonnia kalusteita ja betonia. Sen sijaan matalammat rakennukset kadun toisella puolella olivat säilyneet jokseenkin ehjinä, tosin joistain olin erottavinani rikottuja ikkunoita. Halusin niistä ohi mahdollisimman nopeasti.

"Luuletko, että selviämme perille kohtaamatta ketään?" kysyin. Mitra vilkaisi minua, jouduin katsomaan selvästi ylöspäin nähdäkseni hänen kasvonsa.

"Emme", se tuli kuin apteekin hyllyltä.

"Eloonjääneitä on sen verran paljon, ja emme varmasti ole ainoat, jotka ovat matkalla samaan paikkaan. Se on kaikkein loogisin sijainti aloittaa alusta."

Siinä hän oli oikeassa.

"Niinpä... mutta, mitä vähemmän ihmisiä tulee meitä vastaan, sen parempi", totesin. Se yleensä tarkoitti, että ensinnäkään meihin ei kohdistettu pahoja aikeita ja myös sitä, että perillä tuskin odottaisi mitään vaarallista.

Kävelimme mutkaan, vastaan tuli lapsista varoittava merkki. En ollut tainnut nähdä yli kuukauteen ainuttakaan lasta. Muutamia itseäni jonkin verran nuorempia teinejä kyllä, mutta suurin osa liikkeellä olleista oli ollut aikuisia, nuorista kuusikymppisiin. Oli surullista ajatella, kuinka suurin osa ei luultavasti selviytyisi. Ainakin, jos tulivat alueilta, joilla ei ollut juurikaan asutusta. Ja kaikki eivät edes lähteneet liikkeelle, vaan jäivät paikoilleen odottamaan kuoleman vierailua.

Minä en olisi koskaan pystynyt siihen. En suostunut lamaantumaan.

Tie haarautui kahteen eri kävelyreittiin. Toinen johti metsikköön, toinen puolestaan näytti vievän lähemmäs kerrostaloja. Aivan edessä näkyi rakennus, jonka käyttötarkoituksesta en ollut täysin varma. Kokonaan asvaltoitu piha näytti liian rumalta, jotta kyseessä olisi ollut koulu, mutta tuskin minkään varasto- tai yritystilojen eteen olisi asetettu koripallotelineitä.

"Kumpi suunta?" kysyin.

"Metsikkö ei taida johtaa minnekään muualle kuin takaisin, mutta kai sen voi tarkistaa", Mitra totesi, yskäisten sanojensa päälle.

"No katsotko sinä sen, niin minä menen edeltä tuonne?" ehdotin, osoittaen vasenta reittiä. Sain vastaukseksi hyväksyvän nyökkäyksen ja puolikkaan hymyn.

"Älä lähde hirveän kovaa vauhtia kiitämään."

"Ei ole suunnitelmissa."

Harpoimme tahoillemme. Mitra lähti pitkillä askeleilla kohti metsikköä vievää kävelytietä. Se tosiaan vaikutti siltä, ettei siellä olisi yhtään mitään. Lähdin itse vasemmalle, tarkastellen sitä kummallista rakennusta, josta en saanut selkoa.

Sitten tulivat rappuset, jotka olivat lehtien peitossa. Jostain syystä tielle oli rakennettu sellaiset tavallisen ylämäen sijaan. Tiedä sitten, miksi, mutta se oli kummallista. Laskeuduin varovasti, katse jokaisessa askelmassa. Lehdet olivat kuivia ja rapisivat, eikä liukastumisvaaraa ollut, mutta oli silti hyvä olla varovainen. Nilkan vääntämiseen ei ollut varaa.