Surma

6. Polte

Set

Aiemmin olin luullut toisen ihmisen jäljittämistä helpoksi. En voinut uskoa, kuinka typerä olin joskus ollut. Se oli kaikkea muuta kuin helppoa.

Tai ehkä entisessä maailmassa ihmisten löytäminen olisikin onnistunut kevyesti. Muutama kuulutus sosiaaliseen mediaan, kuvat esiin, ja rikosilmoitus murhayrityksestä ja ryöstöstä poliiseille. Kusipäät olisivat jääneet kiinni hetkessä. Nyt ei ollut poliisia eikä sosiaalista mediaa. Tai olisi saattanut olla, jos jossain oli toimiva tietokone ja palvelimet pyörivät. Tuskin. Nykyisin missään lähimailla ei tainnut olla edes sähkövirtaa.

Jouduin siis etsimään ryöstäjäkaksikkoa täysin omin avuin. Ja se oli hankalaa. Vaikka olin ainakin omasta mielestäni kohtuullisen hyvä päättelemään ja ajattelemaan kuten toinen ihminen luultavasti ajattelisi, se ei riittänyt. Heillä oli useiden tuntien etumatka, jos he eivät olleet pysähtyneet. Toivoin, että he olivat, muuten mahdollisuuteni löytää heidät olisivat säälittävän vähäiset.

Mutta en luovuttaisi. En ennen kuin löytäisin heidät tai korvaavat tarvikkeet. Kengät olivat etusijalla, sitten ruoka ja aseistus, viimeisenä muut hyötytarvikkeet ja huppari. En halunnut jäätyä, vaikkei alkusyksy kylmä ollutkaan.

Jalkapohjani olivat viilenneet. Ja kärsineet, vaikka en ollut päässyt eteenpäin edes kilometriä, kiitos kaiken maailman barrikadien ja roskan yli kiipeilyn. Olin joutunut pysähtymään useaan otteeseen vain tarkistaakseni, etten ollut saanut haavoja, jotka tulehtuisivat ja aiheuttaisivat minulle vielä infektioita ja ennenaikaisen kuoleman. Olin juuri selvinnyt murhapolttoyrityksestä, olisi ollut uskomattoman säälittävää kuolla tulehtuneisiin haavoihin jaloissa.

Kampesin itseni yhden autonromun ylitse. Vilkaisin ohimennen sisään, mutta jäljellä ei ollut edes penkkejä. Turhaa. Rojun seassa ei näkynyt muutakaan hyödyllistä. Pitäisi päästä jonnekin, missä oli ollut enemmän asutusta. Ehkä johonkin asuintaloon? Niistä nyt varmasti löytyisi korvaavat kengät edes siksi aikaa, kunnes löytäisin ryöstäjäni. Eivät ehkä yhtä hyvät, mutta jotkin jalkoja suojaamaan. Mieluummin otin rakot kuin haavat.

Ajatukseni tahtoivat koko ajan lipsua yöhön ja heräämiseen. En keksinyt mitään selitystä sille, miten minä saatoin olla edelleen elossa. Olin hengittänyt savua ja häkää, paljon. Koppi oli ollut ilmiliekeissä. Ja minä en ollut päässyt ulos. Minun olisi pitänyt tukehtua ja sitten palaa. Kumpaakaan ei ollut käynyt. Palo ei ollut voinut tyrehtyä jonkun sammuttamana tai itsestään ennen aikojaan, koska olin herännyt kasasta tuhkaa. Kuulostipa muuten runolliselta. Hipaisin alaselkääni.

Loogista selitystä ei vain yksinkertaisesti ollut. Pitikö tässä uskoa johonkin yliluonnolliseen?

Edessä näkyi liikettä. Vetäydyin rojun taakse kiireesti kyykkyyn siltä varalta, että kyseessä olisivat ne kaksi, tai ylipäätään joku, joka suurella todennäköisyydellä kävisi päälle kyselemättä. Eivät olleet. Sen totesin kurkistaessani varovasti.

Kävelijöitä ei ollut kuin yksi. Ja tämä oli tulossa minua kohti. Hyvin rauhallisesti, siihen malliin, ettei hänellä todellakaan ollut kiire, eikä minkäänlaista huolta ympäristöstä. Vilkuilin häntä tarkemmin, siristäen hieman, että erottaisin. Luulin, että minulla oli täydellinen näkö, mutta toisaalta hän oli vielä kohtalaisen kaukana.

Yllä oli mustaa, ruumiinrakenteesta päätellen mies. Pitkä ja hoikka, aikuinen. Kalpea iho ja musta, kasvoja kehystävä leukaan ulottuva tukka. Goottiprinssi. Vetäydyin takaisin piilooni. En tarvinnut kohtaamista.

Odotin ainakin kolme minuuttia. Hän oli kävellyt tähän suuntaan, joten luonnollisesti luulin, että myös hän lähtisi ylittämään rojua. En kuullut kuitenkaan askeleita, enkä oikein muitakaan ääniä. Kurkistin uudelleen. Miestä ei näkynyt enää missään. Rypistin kulmiani noustessani täyteen pituuteeni. Mihin ihmeeseen hän oli hävinnyt?