Surma

19. Kaupunki

A/N: Sainpas luvun valmiiksi! Juuri sopivasti samalle päivälle, kun ylioppilaskirjoitusten tulokset julkaistiin. Ja kirjoitin äidinkielestä ja englannista laudaturit! (Pahoittelut pienestä itsekehusta, olen lievästi täpinöissäni) Jäljellä on vielä yhdet yliopiston pääsykokeet ja lakkiaiset, ja sitten pystyn toivon mukaan keskittymään paremmin kirjoittamiseen.

Tästä luvusta tuli jopa hieman keskimääräistä pidempi. Rehellisesti vähän hävettää, kun kirjoittamani luvut ovat usein niin lyhyitä... helmasyntini joka paikassa on se, että kirjoitan vähän liian tiiviisti. Yritän tätäkin kirjoittaessa opetella siitä pois. Toivottavasti pidätte!

--

Jair

En ollut enää varma, olinko lainkaan hereillä. Unissa ihmiset puhuivat kaikkea, missä ei oikeasti ollut järkeä, mutta siinä se kuulosti aina fiksulta. Mutta kai minä olin hereillä, muuten en olisi kyseenalaistanut.

Ensimmäinen ajatukseni oli ollut, että Set joko oli seonnut tai yritti valehdella minulle. Mutta palovammat eivät kadonneet ja ilmestyneet uudelleen itsestään, enkä nähnyt mitään järkevää syytä, miksi toinen olisi keksinyt kertomaansa.

Viimeistään nyt selkäytimeeni iskostui se tosiasia, että emme olleet turvassa. Tai ainakaan Set ei ollut.

Hän oli kääntänyt katseensa pois ja tuijotti kengänkärkiään kävellessään. Siitäkö syystä hän oli liittynyt joukkoon? Oliko hän toivonut, että me suojelisimme häntä? Mielelläni olisin niin tehnyt, mutta hän oli luultavasti minua fyysisesti vanhempi, ja lisäksi minusta tuntui, että jos korkeammalla voimalla oli sormensa pelissä, meistä ei olisi sille juurikaan vastusta.

Tavallaan minä halusin uskoa, että Set puhui totta. Se nimittäin saattaisi lopulta tarjota selityksen Surmallekin. Ainakin niin minä toivoin. Yksi pahimmista asioista, joita maailmanlopun jälkeiseen elämään kuului, oli epätietoisuus siitä, miksi niin oli käynyt.

Vastaan oli tullut muutama omakotitalo. Olimme lähellä kaupunkia. Tökkäsin vaaleaa kanssakävelijääni olkaan.

"Puhutaan tästä vähän myöhemmin, kun ollaan pysähdytty", ehdotin ja pyrin kohottamaan suupieliäni, mutta se jäi läpinäkyväksi yritykseksi. Hän kohotti päätään.

"Jos tässä jotain puhumista vielä on", hän hymähti ilottomasti. Harpoimme Mitran, Nitin ja Candacen kiinni. He eivät kyselleet.

"Oletteko te käyneet täällä aiemmin?" Candace kysyi, kun vastaan tuli kaupunkikyltti. Kysymyksestä päätellen hän ei ollut.

"Ajanut joskus ohi", totesin.

"Aika monta kertaa, tämä on sen verran lähellä ja täällä on asunut kavereita", Mitra kertoi.
"Tuskin hirveästi mikään on muuttunut."

"Silti on hyvä olla varovainen", Candace huomautti, raapien kaulaansa.
"... ei sitä tiedä, jos ihmiset ovat muuttuneet. Niin kuin heillä on tapana."

Ikävä kyllä hän oli oikeassa. En ollut itse vielä nähnyt - ja toivoin etten näkisikään - mutta muutama vastaan tullut henkilö oli kertonut minulle ja Mitralle muutamasta kaupungista tai niiden osasta, jotka oli ottanut hallintaansa joukko ihmisiä, jotka vähintäänkin ryöstivät kaikki alueelle eksyvät. Usein pahempaa. Kaikki ihmiset eivät alun perinkään toimineet lakien mukaan, ja nyt niiden rikkominen oli entistä helpompaa, kun niitä ei ollut kukaan valvomassa eikä niitä ehkä voinut edes väittää voimassaoleviksi.

En ollut paljoa aikaa tässä kaupungissa entisen maailman aikana viettänyt, mutta sen olin kuullut, että se sisälsi useamman huonomaineisen kaupunginosan, joissa usein tapahtui väkivaltaisuuksia. Jos niitä tekevät olivat vielä elossa, toivoin heidän rauhoittuneen.