Surma

13. Takahuone

Jair

Mitra ei voinut estää minua katsomasta loputtomiin, sillä astuimme joka tapauksessa sisälle. Hengitin vaimeasti nyrkkiini, kun silmäni nauliutuivat kahteen kuolleeseen mieheen. Heidät oli kummatkin tapettu eikä todellakaan siististi. Verta tuntui lainehtivan lattialla luonnottoman paljon, ja se tahrasi kenkämme ja Setin tapauksessa jalat. Ei hyvä Luoja...

He olivat kohtalaisen isokokoisia molemmat, ja aseistautuneita. Pidemmän, verisemmän vieressä lojui pistooli. He eivät varmasti olleet tappaneet toisiaan. Lyhyempi, joka oli samaa kokoluokkaa minun kanssani, näytti siltä, että oli yrittänyt juosta pakoon, mutta joku oli taittanut hänen niskansa ja sen jälkeen vienyt kaulasta palan. Jos pidempi mies olisi tappanut tämän, näkisimme luultavasti vain luodinreikiä jossain kohdassa kehoa, eikä sellaisista ollut tietoakaan.

"Karma taisi iskeä heitä oikein kunnolla", Set totesi astuessaan sen lyhyemmän miehen ruumiin luo ja kumartuessaan poimimaan tämän reppua.

"Mitä tarkoitat?" Mitra kysyi, kurtistaen kulmiaan.

"Nämä ovat ne kusipäät, jotka ryöstivät ja yrittivät tappaa minut", nuorempi vastasi, liian rauhallisesti minun makuuni. "Nuo kengät ovat minun."

Vedin henkeä. Pääsin kuin pääsinkin kohtaamaan ne, jotka olivat sellaista julmuutta harjoittaneet. Mutta siitä huolimatta eivät kai he olleet ansainneet tällaista kohtaloa...?

Mitra oli kumartunut sen pidemmän ruumiin viereen. Kuulin hänen älähtävän jokseenkin järkyttyneesti. Vasta nyt.

"... tältä kaverilta puuttuu kokonaan sydän", hän sanoi hitaasti, kuin ei itse uskoisi omia sanojaan. En olisi minäkään halunnut. "Mikä helvetti näiden kimppuun on käynyt?"

Vilkaisin ympärillemme. Missään ei näkynyt jälkeäkään veren tahrimasta köntistä, joka olisi voinut löytyä ihmisen rintakehän sisältä. Tavallaan olin siitä iloinen, se ei ollut niiden asioiden listalla, jotka halusin ehdottomasti nähdä. Mikä saattoi olla niin eläimellinen voima, että oli pystynyt luomaan suuren reiän aikuisen miehen rintaan ja repimään tärkeän elimen irti?

Set repi kengät ruumiin jaloista ja veti ne omiinsa. Kai se oli vain oikein, hänelle ne kuuluivat.

"Olemmekohan me sittenkään turvassa täällä?" kysyin hiljaa. Jos se, joka oli tappanut nämä kaksi, vaanikin jossain lähellä myös meitä? Odottamassa jossain takahuoneessa tai tiskin takana oikeaa hetkeä seivästää meidät jollain.

"Se selviää kai vain tarkistamalla", Mitra sanoi noustessaan ylös. Hän poimi ruumiin vieressä olleen aseen. Oletin hänen ottavan sen käyttöönsä, mutta hän naksauttikin varmistimen takaisin päälle ja pyyhkäisi enimmät veret hupparinsa hihaan.

"Oletko varma, ettei se tule tarpeeseen?" Set kysyi epäilevästi, puolestaan poimien esiin siitä yhdestä talosta viedyn veitsen.

"Ei se auttanut heitäkään", vanhin meistä huomautti, viitaten pään nyökäytyksellä kuolleisiin. Olin jo valmiiksi peloissani, mutta se lause sai kylmän tunteen leviämään raajoihini. Hän oli oikeassa. Ase ei ollut pelastanut näitä miehiä siltä joltain, joka oli heidän kimppuunsa hyökännyt.

Mitra ei poiminut edes sorkkarautaa käsiinsä, vaan aloitti tutkintansa aseettomana. Niin tein myös minä. Set sen sijaan kulki veitsi kädessä sen näköisenä, että iskisi mitä tahansa, joka liikkui. Toivoin, ettei niin kävisi, mutta ymmärsin hänen pelkonsa. Minua ei ollut vielä yrittänyt kukaan tappaa, mutta olin silti peloissani. Hän oli jo kerran jäänyt loukkuun.

Suuntasin myymälän puolelle. Monilta hyllyiltä oli vasta pyyhkäisty pölyjä ja otettu tavaroita. Paikka oli siis ollut koskematon, kenties jo ennen tätä päivää. Kurtistin vähän otsaani katsoessani pastahyllyä, jolta oli poimittu muutama pakkaus. Niitä oli otettu enemmän kuin kuolleen kaksikon reppuihin olisi mahtunut, ellei niitä täytetty ainoastaan kyseisillä paketeilla. Ja he tuskin olivat niin tyhmiä. Kiersin koko myymälän katsoessani, mitä muuta oli mahdollisesti viety. Vettä nyt ainakin, ja myös suklaata.