Surma

15. Pimeys

Set

Olin ehtinyt nukahtaa, mutta en tiennyt lainkaan, kuinka pitkäksi aikaa. Tietoisuus palasi, kun joku tökki poskeani. Silmien avaaminen paljasti tekijäksi Jairin. Hän ei sanonut mitään ääneen, vaan muodosti sanat huulillaan. Pimeässä oli vaikea nähdä, mutta tiesin, mitä asiaa hänellä oli. Minun vuoroni olla vahdissa.

Siristelin pimeässä hetken noustuani ylös lattialta. Olin tarjoutunut nukkumaan tyynyillä, Jairin ja Candacen valloittaessa sohvat ensimmäisenä. Nyt kuitenkin sohvilla nukkuivat selvästi pidemmät ja tummemmat henkilöt. Hymähdin pienesti sille, kuinka Mitran jalat eivät tahtoneet sopia niin lyhyelle sohvalle kokonaan. Iso mies sikiöasennossa oli jokseenkin huvittava näky. Nit oli kääntänyt selkänsä muulle huoneelle.

En jäänyt vaihtelemaan ylimääräisiä sanoja Jairin kanssa, vaan otin suunnan pois takahuoneesta. Päätiloissa näkyi valoa. Ehkä jollain porukasta oli ollut taskulamppu, joka nyt oli jätetty Candacelle. Se ainakin tuntui loogiselta selitykseltä. Ja osoittautui oikeaksi, kun astuin tilaan.

Valoa pyöriteltiin lähellä tiskiä. En viitsinyt mennä häiriköimään. Jos jonkin vaikutelman olin Candacesta saanut, niin sen, ettei hän kauhean mielellään ollut lähelläkään muita kuin Nitiä. Vilkaisin kuitenkin hänen suuntaansa. Candace istui tiskiin nojaten lattialla, pyöritellen taskulamppua. En tiennyt, mikä tyttöjen suhde oli, mutta näin äkkiä ulkoisesti arvioituna he eivät näyttäneet sellaiselta parilta, joka olisi yleensä ystäviä keskenään. Ellei Candacen rooli ollut se jonkun porukan ylipainoinen ja... no, ei häntä nyt rumaksi voinut sanoa, mutta vähemmän kaunis ystävä. Eikä hän kyllä lihavalta enää näyttänyt, mutta oli vaatteista päätellen ollut. Ne olivat vartalonmyötäisiä malliltaan, niin farkut, toppi kuin ohut takkikin, mutta selvästi liian suuria.

Hiivin kaupan puolelle, suoraan karkkihyllylle. Sokeri auttaisi pysymään hereillä pari tuntia. Tutkin hyllyä hetken, päädyin poimimaan yhden rasian ja avaamaan sen. Ranskanpastilleja. Kaadoin pienen määrän kädelleni ja kumosin ne suuhuni. Kuin ottaisi yliannostuksen joitain pillereitä. Erona, että nämä olivat paremman makuisia.

Pyörin hyllyjen välissä hetken. Ei tässä oikein ollut mitään tekemistä, yö vaikutti toistaiseksi rauhalliselta, enkä ollut suuremmalla juttutuulella. Mitähän tässä keksisi...

Päädyin lähelle kassaa, tupakkahyllyn luo. Nappasin yhden askin, merkkiä tarkemmin katsomatta sekä sytyttimen. En muistanut, milloin olin viimeksi polttanut. Siitä oli pitkä aika. Ei sillä, että se olisi minulle koskaan ollut mikään tapa tai jokapäiväinen rutiini. Lähinnä, jos joku tarjosi. En vaivautunut hankkimaan yleensä itse mitään. Ikää minulla ei lailliseen ostamiseen edes ollut. Vieläkään.

"Mitä sinä teet?" Candace kysyi, varsin vaimeasti, kun lähdin kaupan puolelta ovia kohti ja hän sai minut taskulampun valokenttään. Kohotin tupakka-askia kädessäni, pastillit olin työntänyt avonaisen hupparin taskuun.

"Käyn ulkona", vastasin. "Tulen kohta."

Hän näytti siltä, että aikoi sanoa siihen jotain, mutta tyytyi vain nyökkäämään. En jäänyt pohtimaan sitä tai kyselemään, vaan harpoin ovelle ja taiteilin itseni lasiin murretusta aukosta ulos. Sentään olin saanut myös kenkäni takaisin, etten joutunut pelkkien teippisuojusten kanssa astelemaan lasin seassa. Jo alle päivän ero kengistä oli saanut minut kaipaamaan niiden lämpöä.

Ulkona tulivat vastaan ruumiit, olimme Mitran kanssa siirtäneet ne ulos. Jair ja tytöt olivat näyttäneet sen verran pahoinvoivilta, että olimme suorittaneet tehtävän suosiolla kaksin. Kusipäät näyttivät tarpeeksi ällöttäviltä jo valmiiksi, siihen ei kaivattu enää uutta kuvotusta oksennuskuorrutuksen muodossa. Ja ruoka oli parempi pitää sisällä.