Surma

11. Punaista

A/N: Huomasinpa, että tämä tarina oli yhdessä vaiheessa käväissyt adventure-kategorian ykkössijalla! Iso kiitos siitä teille!

Pienenä varoituksena, että tämä luku on huomattavasti verisempi kuin aikaisemmat, pitkälti off-screeninä tapahtuvasta väkivallasta huolimatta. 

Nit

Painoin selkääni seinää vasten ja hengitin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka pakokauhu yritti puskea soluihini. Meitä ei varmasti ollut kukaan nähnyt. Oli toivottava, ettei kukaan tulisi tarkistamaan juuri tätä tilaa. Minusta tuntui ikävästi siltä, ettei toivettani aiottaisi kunnioittaa.

Vilkaisin Candacea, joka oli kaivanut esiin antamani sakset ja puristi niitä kädessään. Hyvä suunnitelma. Kaivoin kiireesti repustani veitsen ja asetuin paikalleni, mutta nousin takaisin seisomaan. Siitä olisi parempi iskeä, jos siihen ajauduttaisiin.

Äänet astuivat sisälle. Ne kuulostivat miehiltä, mutta en osannut arvioida tarkkaa ikää. Aikuisia kuitenkin. Ainakin kaksi erilaista, mahdollisesti lisääkin. Yhdenkään naisen ääntä en kuullut, mikä oli jo selvä vaaranmerkki. Jos mukana oli nainen, se kertoi jo, että miehet eivät välttämättä olleet uhka. Ainakaan sellainen, joka kajoaisi vaatteiden alle.

He keskustelivat jotain, riemunkarjahduksista päätellen huomasivat myös kaupan ja ne kaikki tavarat, jotka odottivat vielä poimijaansa. Hengitin hiljaa ulos. Tuskin he tähän huoneeseen tunkeutuisivat. Mutta pois pitäisi siltikin päästä.

"Onkohan täällä takaovea?" kuiskasin. Candace kohautti olkiaan, mutta liikahti pois ovelta.

"Minä voin tarkistaa", hän supisi takaisin. Nyökkäsin ja viitoin häntä lähtemään. Minä pitäisin sillä aikaa vahtia ja toivoisin parasta. Optimaalisin tilanne olisi, että Candace todella löytäisi takaoven, joka suostuisi myös aukeamaan ja pääsisimme lähtemään sitä kautta pois, eivätkä tulijat huomaisi meitä.

Jotenkin minusta tuntui, että se ei tulisi menemään niin. Tänään kaikki suunnitelmat olivat tuntuneet jollain tapaa kariutuvan. Ajatus kaatoi lisää polttoainetta kasvattamaan pelkoa.

Kului pari minuuttia, jotka tuntuivat elämäni pisimmiltä. Kaksikko keskusteli kaupan puolella muutamien lauseiden verran, samoja asioita kuin minä mielessäni ja Candacen kanssa aiemmin. Mitä poimia mukaan ja mitä ei. Se kuulosti niin tavalliselta, että minua alkoi hirvittää vielä enemmän, kun ajattelisin, millaisiin suuntiin se voisi muuttua. Kuka tahansa saattoi vaihtaa olemustaan tavallisesta suoranaiseksi sadistiksi sekunneissa.

Ehkä olin turhan vainoharhainen, mutta olihan se nyt hyvä olla varovainen. Missä Candace viipyi? Jatkuiko henkilökunnan tila paljonkin pidemmälle? Puristin veistä niin kovaa, että kämmeneen sattui.

"Hei!"

Säpsähdin. Nytkö ne olivat huomanneet? Miten se oli mahdollista? Eivät he nyt oven läpi minua voineet nähdä, eivätkä he varmasti olleet huomanneet meitä aikaisemmin, kun olimme syöksyneet piiloon...

"Meillä on näköjään seuraa. Mikäs mies sinä olet?"

Kurtistin kulmiani. Mies? Vastausta kysymykseen ei kuulunut, mutta minulle sitä ei ollut osoitettu. Pieni helpotus syöksyi lävitseni ennen uutta jännitystä. Täällä oli siis joku kolmas, jota paikalle ensin tulleetkaan eivät tunteneet.

"Kuule, tämä on meidän apajamme, joten ole ystävällinen, käänny satakahdeksankymmentä astetta ja häivy", sanoi se toinen miesääni, jonka olin jo kuullut aikaisemmin. Sävystä oli helppo erottaa varoitus: häivy tai sinun käy huonosti. Olimme siis tehneet hyvin viisaasti piiloutuessamme.