A/N: Sainpas viimein tämän luvun ulos.Kiitos paljon teille kaikille, jotka olette lukeneet, antaneet ääniä ja kommentoineet! Olette piristäneet päiviäni paljon (:
Nit
Etsin repustani sakset ja ojensin ne Candacelle.
"On varmaan parempi, että meillä molemmilla on joku puolustuskeino", totesin, kun hän kohotti kulmiaan ottaessaan ne vastaan.
"Niin. Sinullahan oli veitsi?"
"On", vahvistin. Eri asia oli, pystyisinkö tietyissä tilanteissa käyttämään sitä. Tähän mennessä siihen ei ollut onneksi tarvetta, vaikka muutaman kerran oli ehkä käynyt lähellä. Toistaiseksi olin selvinnyt pakoon juoksemisella tai muilla keinoilla.
Ei kuitenkaan näyttänyt todennäköiseltä, että ihan heti törmäisimme keneenkään. Maantie jatkui pitkälle tasaisena, eikä edessäpäin näkynyt ketään. Alue oli pitkälti myös entistä peltoa, joten sinne ei piilouduttu. Toisaalta se merkitsi, että olimme myös itse hyvin suojattomia, niin sään kuin uhkien suhteen.
Jatkoimme eteenpäin. Vastaan tuli lähinnä nopeusrajoituksia, mutta parin kilometrin jälkeen näimme viimein ensimmäisen kyltin, joka antoi jotain tietoa sijainnista. Lähin kaupunki oli noin 20 kilometrin päässä eli kohtalaisen lähellä. Vilkaisin sivulleni ja ehdin näkemään voitonriemun välähdyksen Candacen katseessa. Ehtisimme perille alkuiltapäivästä ja jo ennen sitä vastaan tulisi varmasti asutusta tai huoltoasemia. Se sai minunkin mielialani kohoamaan reippaasti.
"Asuitko sinä yksin aiemmin?" Candace kysyi kävellessämme. Nyökkäsin.
"Asuin. Olin muuttanut siihen vain pari kuukautta aikaisemmin", selitin. Se oli ollut pieni yksiö, mutta aivan tarpeeksi minulle. Olin sisustanut sen mahdollisimman yksinkertaisesti, mutta kaaosta ei voinut parhaalla tahdollakaan estää. Sen siitä sai, kun omisti niin paljon kaikkea turhaa. Nykyisin sellaista vaivaa ei ollut olemassa.
Muutamat ystävät olivat kysyneet, miksen ollut muuttanut yhteen Danielin kanssa, kun kerran asuimme jälleen samassa kaupungissa vuoden kaukosuhteen jälkeen. Kuitenkin olimme olleet molemmat samoilla linjoilla siitä, ettei ihan vielä ollut sen aika. Hänellä oli kämppis, ja asunnon vuokra oli sen verran korkea, ettei tämä olisi selvinnyt siitä yksin, ja toisen löytäminen vei aikaa. Kolmas ihminen sinne ei ollut myöskään hyvä idea tilanpuutteen vuoksi. Lisäksi oman asunnon tuoma rauha oli minulle tärkeää. Myöhemmin olisimme voineet miettiä sitä uudelleen ja etsiä yhteisen kodin.
Niin se olisi mennyt, jos Surmaa ei olisi tapahtunut.
"Entä sinä? Miten sinä asuit aiemmin?" tiedustelin. Candice raapi kaulaansa, vilkaisten muualle.
"Minä asuin äidin ja veljeni kanssa, isääni en ole nähnyt vuosiin", hän kertoi. "He ovat tosiaan kuolleita, se on varmaa. Tai no, en minä isästä tiedä, mutta ei sillä, että se hirveästi muuttaisi tilannetta, jos on."
Aihe kuulosti herkältä. Ei ehkä muuten, mutta Candace sanoi ne asiat liian kepeästi. Kuin olisi tyytyväinen siihen, että hänen perheensä oli poissa. Isän olisin ehkä vielä ymmärtänyt, jos tämä kerran oli niin etäinen, mutta hän tuntui olevan niin helpottunut juuri äidin ja veljen kuolemasta. Perheessä oli varmasti tapahtunut jotakin.
Se ei kuitenkaan ollut minulle kuuluva asia. Jos Candace haluaisi kertoa, hän varmasti kertoisi. Minä en utelisi liikaa, vaikka halusin tietää.
Jatkoimme eteenpäin, vaihdoimme puheenaiheet vähän kevyempiin, edelleenkin keskittyen itseemme ja toisiimme. Opin muun muassa, että pidimme molemmat Adelesta ja että Candace oli katsonut innokkaasti Täydellisiä naisia. Minä en ollut juuri siihen sarjaan tutustunut, tiesin vain perusidean. En ollut ehtinyt koskaan hankkia Netflixiä, joten minun sarjojen katseluni oli rajoittunut lähinnä huonoon tosi-tv:hen.
Niin pitkä aika ilman mitään musiikkia tuntui kummalliselta. Muistin yhä kappaleita ja saatoin toistaa niitä päässäni, mutta en enää kuullut niiden soivan oikeasti. Tavallaan se oli hyvin surullista. Kaikki kaunis, mitä ihminen oli luonut, oli nykyisin hyödytöntä. Joko hajalla tai siitä ei ollut enää mitään iloa.
En tiedä, kävelimmekö oikeasti nopeammin vai tuntuiko se vain siltä jutellessa, mutta hyvin pian vastaan alkoi tulla rakennuksia. Syrjäisiä omakotitaloja, hevostallit, jotka olivat luhistuneet, mutta ulkona sijainneet tyhjät ratsastuskentät olivat edelleen kunnossa, käyttämättöminä. Parikymmentä minuuttia eteenpäin ja näimme viimein jotain hieman hyödyllisempää ja kiinnostavampaa. Suuremman huoltoaseman, jonka yhteydessä oli vähän isompi kauppa ja kuppila.
"Käydäänkö katsomassa tuolla?" ehdotin. Candace kurkotti kaulaansa eteen katsoessaan.
"Jos siellä ei ole ketään."
"Se nyt ei täältä asti selviä."
"Niin... joten me menemme katsomaan sen joka tapauksessa", hän hymähti. Naurahdin ja lähdimme harppomaan lähemmäs. Ainakaan kaukaa katsottuna huoltoaseman sisätiloissa ei näkynyt liikettä, mutta se oli suuri rakennus, joten vielä ei voinut tehdä idiootinpitäviä johtopäätöksiä.
Liukuovet eivät enää toimineet. Mutristin huuliani ja tarkkailin maata löytääkseni jotain murtautumiseen sopivaa apua. Päädyin yhdeen keskimääräistä isompaan kiveen. Sen heittäminen oveen ei tehnyt kuin särön. Tarpeeksi kun hakkaisi, niin kyllä lasi varmasti antaisi lopulta periksi. Poimin kiven uudelleen ja iskin sen lasiin ilmestynyttä halkeamaa vasten. Candace tuli avuksi ja yhteisvoimin saimme lasin särjettyä. Joitakin siruja satoi käsivarren päälle, vedin pääni pois alta, yrittäen suojata silmiäni.
Taiteilimme itsemme sisälle. Paikka näytti siltä, kuin siihen ei olisi koskettu lainkaan. Jokainen pinta oli pölyllä kuorrutettu, ja näin sisäänkäynniltä asti, että kauppaosan hyllyt vaikuttivat koskemattomilta. Voitonriemu kohosi väkisinkin huulilleni.
"Lottovoitto", totesin. Candace nyökkäsi, hänkin innostuneen näköisenä.
"Eiköhän mennä valikoimaan."
Ryntäsimme hyllyjen luokse kuin pikkulapset karkkikaupassa. Sitten vasta oli aikaa nirsoilulle. Ensi töikseni nappasin pussillisen pistaasipähkinöitä. Ne olivat olleet pitkäaikainen paheeni, eivätkä sitä paitsi varmasti vielä menneet huonoiksi. Candice oli kiitänyt ohitseni katsomaan jotain muuta, en tiennyt mitä. Nyrpistin nenääni mädäntyneiden hedelmien löyhkälle. Se kieltämättä oli jokseenkin tunnelmaa lannistava tekijä.
Keräilin reppuuni juurikin niitä pähkinäpusseja ja -rasioita, pienen harkinnan mukaan myös yhden paketillisen kierremakaroneja. Eivät ne raakoina kovin hyviä olisi, mutta niitä söi nälkäänsä.
"Hei Nit", eteeni liukui suklaalevy. Otin sen ja virnistin niin ikään hymyilevälle Candacelle. Meillä oli käynyt uskomattoman hyvä tuuri. Ruokaa oli tarjolla enemmän kuin mukaan mahtui.
Kuljimme kaupassa ties kuinka pitkään pohtiessamme, mitä kaikkea olisi hyvä ottaa mukaan ja mitä jättää joillekin toisille, jotka saattaisivat ohi kulkea. Täydensimme myös juomapullojamme (Candicen oli ollut tyhjä kuulemma jo pitkän aikaa). Hetkeksi oloni oli parantunut uskomattoman mahtavaksi ja sitä ei pilattaisi helpolla.
Se pilattiin silti. Ja sen tekivät toiset ihmiset.
Iloitsemisemme keskeytyi, kun ulkopuolelta kuului ääniä. Puhetta. Jähmetyin paikalleni. Kyllä, niin se oli. Useita ihmisääniä. Vilkaisin Candacea, joka vaikutti vähintään yhtä kauhistuneelta ja alkoi kiireesti pälyillä ympärilleen. Ymmärsin pian, mitä hän etsi. Piilopaikkaa.
"Tuonne", hän sihahti, osoittaen tiskin takana sijaitsevaa ovea. Se vei varmaan kuppilan keittiöön. Syöksyimme molemmat oven luo ja livahdimme sisälle. Painoin oven raolleen kiinni mahdollisimman hiljaa, jotta mahdolliset tulijat eivät havaitsisi meitä. Valuimme istumaan oven molemmin puolin, yrittäen pysytellä mahdollisimman hiljaa.
-
Löysin sinut.
YOU ARE READING
Surma
Adventure"Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tekeillä. Kukaan ei osannut selittää. Maanjäristykset eivät muuttaneet taivasta pysyvän hämäräksi eikä omituisinkaan ydinsäteily saisi rakennuksia romahtamaan. Oli kyse jostain muusta. Ihmiset kutsuivat sitä Su...
