A/N: Hui kamala, viime julkaisusta on näköjään ikuisuus... pahoittelut. Fuksivuoden syksy on ollut todella kiireinen, väliin on mahtunut pari muuta projektia - osallistuin mm. yhteen novellikilpailuun, julkaisen kyseisen tuotoksen täällä, jos en sijoitu - ja olen ylipäätään ollut jokseenkin jumissa.
Joka tapauksessa, sain viimein aikaiseksi uuden luvun, joten olkaa hyvät! Isot kiitokset teille kaikille, jotka olette äänestäneet ja kommentoineet, teidän ansiostanne mielenkiintoni on jo yli vuoden verran (herrajumala, onko tämän aloittamisesta muka niin kauan?) jaksanut tässä tarinassa mukana pysyä ja olemme päässeet viimeiselle kolmannekselle.
Ja hyvää uutta vuotta hieman myöhässä! Toivon mukaan vuosi 2017 on teille kaikille edellistä menestyksekkäämpi (:
Varoitukset luvun aavistuksen verisestä sisällöstä.
--
Set
Candacelle ei olisi pitänyt antaa saksia. Koskaan yksinkertainen työkalu ei ollut näyttänyt niin pelottavalta. Hän tuijotti meitä siihen malliin, että todellakin iskisi ne jommankumman kurkkuun, jos vastauksemme hänen tivaamiseensa ei tyydyttäisi.
Katsahdin apua pyytävästi Jairiin. Mitä meidän pitäisi sanoa?
"Me emme ole ihan varmoja myöskään..." aloitin.
"Ihan varmoja?" Candace kivahti.
"Eli te tiedätte kuitenkin jotain. Antaa tulla!"
Hän heristi saksia varoittavasti. Pakostakin aloin kuvitella, kuinka ne kohta lävistäisivät kaulavaltimoni.
"Tämä kuulostaa sitten tosi sekopäiseltä", Jair varoitti ja kurotti sitten minua kohti, nykäisten paidankaulustani ilman kyselyä alas. Ruma palohaavani ilmaantui näkyviin. Candace oli jo nähnyt sen.
"Tämä ei tullut siinä palossa, kai", mumisin.
"Kai?" hän toisti.
"Se ei ollut siinä ennen eilisiltaa", Jair selitti.
"Minä muistan sen kyllä."
"Mistä se sitten tuli?" Candace naputti maata kengänkärjellään kärsimättömästi.
Me selitimme. Minä olin meistä enemmän äänessä, selostin tapaamiseni Samaelin kanssa, kaiken tapahtuneen kuolinyöstäni tähän hetkeen. Tarkkailin samalla jatkuvasti Candacen ilmeitä sekä saksia, valmiina väistämään, jos hänellä naksahtaisi. Toistaiseksi hän vain raapi kaulaansa kuin yrittäisi saada esiin verta.
"Eli sinä väität olevasi jonkin sortin zombi ja sinä näit aiemmin unta siitä naisesta?" se ei enää sentään tullut ulos kivahduksena, vaikka Candacen ääni olikin korkea ja jokseenkin pingottunut.
"Jotenkin niin, ei sitä paremminkaan voi selittää..." vastasin hiljaa, vilkaisten ympärillemme.
"Jatketaan vain nyt eteenpäin, jooko? Voidaan puhua tästä myöhemmin."
"Nit ja Mitra eivät tiedä, vai mitä?" Candace arvasi.
"Missä välissä me olisimme ehtineet kertoa?" huomautin, vilkaisten myös Jairia, joka ravisti päätään.
"Mennään nyt."
Harpoin Candacen ohitse ja jatkoin eteenpäin. Mäki oli lähes olematon ja lähti jo parin metrin jälkeen laskeutumaan jonkin kerrostalon roskalaatikoiden luo. Ketään ei näkynyt, ei Zeliä eikä muita. Mitä tämä olikaan sanonut?
"Täällä kaupungissa on muitakin ihmisiä kuin te, ja he eivät ole erityisen ystävällisiä."
Tähän mennessä nämä... mitä he sitten olivatkaan - Zel ja Samael - eivät olleet nähtävästi valehdelleet. Oli paras pysytellä varpaillaan. Oli selvää, että me emme voineet olla vain keskenämme tämän kokoisessa kaupungissa, ja jos konfliktin vaara oli olemassa, sen me halusimme kiertää.
ŞİMDİ OKUDUĞUN
Surma
Macera"Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä oli tekeillä. Kukaan ei osannut selittää. Maanjäristykset eivät muuttaneet taivasta pysyvän hämäräksi eikä omituisinkaan ydinsäteily saisi rakennuksia romahtamaan. Oli kyse jostain muusta. Ihmiset kutsuivat sitä Su...
