Surma

17. Ensivaikutelma

Nit

Huomasin melkein kaivanneeni sitä rauhallista kävelyä kohti määränpäätä. Ei tarvinnut istuskella toimettomana tai kyyristellä takahuoneessa piilossa psykopaateilta. Alkusyksyn aurinko ei ollut kovin lämmittävä, mutta valosta oli hyvä nauttia, kun sitä vielä oli.

Jouduin välillä hidastamaan omia askeliani, melkein tuntui siltä välillä, että harpoin turhan nopeasti. Mitra ja Set pysyivät tahdissa helposti, mutta Jair ja Candace kulkivat hitaammin. Kaikki meistä eivät olleet entisiä urheilijoita, muistutin itseäni. Se ei vähentänyt mielitekoani hölkätä edes vähän matkaa. Pyrin hillitsemään itseni.

Olin kulkenut matkani opiskelukaupungistani rannikolle aiemmin junalla, tietenkin. Se oli ollut halvempaa ja nopeampaa kuin ruinata vanhemmat tuhlaamaan aikaa ja bensaa kyyditsemiseen. Näin ollen maisemat eivät vaikuttaneet minusta ainakaan vielä lainkaan tutuilta. Emme olleet tarpeeksi lähellä.

Toisaalta, minä en tiennyt, miltä kotikaupunkini tai sen esikaupunkialueet nykyisin näyttivät.

"Niin, sinä olit sieltä kotoisin myös?" kysyin Mitralta.

"En varsinaisesti kotoisin, mutta asuin siellä alle kouluikäisestä asti", hän selitti. "Vanhemmat muuttivat työn perässä."

Klassinen syy.

"Sinulla oli sisaruksia myös?" sitä tiedustelin vähän varovaisemmin. Perhe oli näinä päivinä arka asia.

"Kaksi pikkusiskoa. Molemmat yläasteikäisiä", hän kertoi. Mitran ääni oli näin aamusta vielä käheämpi kuin normaalisti. Se ei tehnyt siitä yhtään vähemmän miellyttävää kuunneltavaa.

"Jos hyvin käy, minä löydän heidät, kun pääsemme perille."

Purin kieltäni, jotten olisi lipsauttanut välitöntä ajatustani hänen kuultavakseen, vaikka hän varmasti mietti samaa. Jos hän löytäisi sisarensa, missä kunnossa nämä olisivat? Muutama helposti mieleen tuleva kauhukuva sai minut ajattelemaan, että niissä tapauksissa olisi melkein parempi, että nämä siskot olisivat kadonneet Hämärän mukana.

Parhaassa tapauksessa nämä olivat kuitenkin selvinneet, samoin Mitran vanhemmat. Hyvä hänelle. En ollut pitkään aikaan miettinyt omia vanhempiani tai pikkuveljeäni. Heistä ei luonnollisesti ollut kuulunut mitään Surman jälkeen. Oli mahdollista, että he olivat elossa, mutta jokin takaraivossani halusi tukahduttaa sen ajatuksen. Se oli ilmestynyt sinne sen jälkeen, kun olin sisäistänyt, ettei Daniel ollut palaamassa asuntoonsa, jossa minä häntä odotin. Siitä oli seurannut usean tunnin itkuputki, jonka ajan olin käpertynyt hänen sängylleen ja toivonut herääväni pahasta unesta.

Lopulta olin päättänyt lähteä. Minulla ei ollut enää omaa asuntoa, eikä Danielin ja hänen kämppiksensä luona ollut mitään, mikä olisi saanut minut sinne jäämään. Sen sijaan vanhassa kodissa oli mahdollisuus, että siellä olisi jotain jäljellä.

Yritin jatkuvasti estää itseäni olemasta liian optimistinen, mutta parhaillaan minä matkasin kotiin, aivan uudessa seurassa ja askel keveänä.

Katseeni siirtyi vähän väliä pakostakin vierellä kävelevään mieheen. Mitra oli minua muutaman vuoden vanhempi, myös vanhempi kuin Daniel. Tuntui tyhmältä vertailla heitä keskenään, kun toinen oli - ikävä kyllä entinen - poikaystävä ja toinen vasta uusi tuttavuus, josta en tiennyt vielä juuri mitään. Silti jokin halusi virittää aivotoimintani väärille reiteille ja yhdistää nämä kaksi toisiinsa verrattaviksi kohteiksi.

"Asuitko sinä yksin?" Mitra kysyi. Aiheenvaihto oli oikein toivottu, vaikkei se kauas alkuperäisestä siirtynytkään.

"Asuin", nyökkäsin. "Piti alun perin muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta siinä oli aika paljon estettä tiellä..."