Surma

10. Pölyä

Jair

Keittiö oli niin täynnä pölyä, että se yksin olisi menneessä maailmassa tehnyt paikasta asuinkelvottoman. Mitran kädet olivat myös sotkeutuneet harmaisiin hiukkasiin ja siellä täällä näkyi selkeitä kenkien ja käsien jälkiä, häneltä peräisin. Kaappeja oli availtu ja olipa hän yhden tuolinkin pahimmista pölyistä siistinyt istuttavaksi.

"Siellä ei missään ollut kenkiä?" Mitra tiedusteli silmäiltyään Setin teippiin käärittyjä jalkoja. Vaaleaverikkö pudisti päätään, jossain tyvikasvun vieressä taisi vieläkin majailla tuhkaa.

"Liian isoja, niillä voi edes kuvitella kävelevänsä, vaikka ne täyttäisi kymmenillä sukilla", hän ilmoitti.

"Tämä kelpaa siihen asti."

"Löysit sentään hupparin", Mitra totesi ja silmäili mainittua vaatekappaletta hyväksyvästi.

Hän oli niitä ihmisiä, jotka huolehtivat itsensä lisäksi myös muista ihmisistä. Sen minä olin saanut kokea heti kun olimme tavanneet. Hän teki sen hienovaraisesti, ei sanonut ehkä aivan suoraan, mutta sen huomasi eleistä, ja ajoittaisista kyselyistä, että minulla varmasti oli kaikki hyvin. Ehkä se johtui siitä, että hänellä kuulemma oli kaksi pikkusiskoa. Vanhin lapsi joutui yleensä huolehtimaan muista. Vaikka minäkin olin nykyään täysi-ikäinen - ei sillä, että sillä olisi nykyisin paljoa merkitystä - olin kuitenkin nuorempi. Kuten myös Set.

Minulla ei ollut siitä samanlaista kokemusta, olin perheeni kuopus. Minä olin se, josta huolehdittiin. Ei sillä, että olisin kauheasti erityishuomiota tarvinnut, lähinnä ohjastusta ennen kuin lopulta kykenin huolehtimaan itsestäni. Olin kotona viihtynyt lähinnä omissa oloissani.

"Oliko täällä jotain hyvää mukaan otettavaa?" kysyin, vilkuillen kaappeja, joihin ei ollut koskettu.

"Vanhoja kuivia ruokia, joita voi vielä syödä", Mitra mainitsi.

"Mahdollisesti lisää teippiä. Paperia, kyniä, ehkä myös veitsi, jos on tarvetta."

Set kohotti katseensa viimeisen kohdalla.

"Näitkö sellaista missään?"

"Laatikoissa varmaan on."

Hän siirtyi tutkimaan vetolaatikoita. Minä en pitänyt aseista lainkaan. En osannut käyttää edes tavallista veistä muuhun kuin vihannesten paloitteluun. Väkivalta ei muutenkaan ollut ratkaisu, tai niin minulle oltiin aina opetettu, ja niin olin itsekin ajatellut. En ollut koskaan joutunut kohteeksi, edes Surman jälkeen. Tosin saattoi johtua kuluneen vuoden aikana siitä, että vaikka vastaan oli tullut useampi tilanne, joka olisi saattanut luisua siihen, minusta tuntui, että pelkkä Mitran läsnäolo esti ketään hyökkäämästä kimppuumme. Vaikkei hän ollut mikään kehonrakentaja tai edes kaksimetrinen, kukaan näistä vastaantulijoista ei varmasti olisi pärjännyt hänelle nyrkkitappelussa.

"Minulla oli veitsi, mutta ne kusipäät veivät senkin", Set jutteli.

"Oli pakko luopua siitä, ne olivat saaneet jostain aseen ja osoittivat sillä päähän."

Hengitin hiljaa sisään, sormeni siirtyivät jotenkin alitajuntaisesti sivelemään rukousnauhan helmiä ranteessani. Kuinka paljon pahaa nuorin meistä kolmesta oli joutunut vain edellisen illan aikana kokemaan? Ja jokin hänessä tuntui sanovan, että siinä ei todellakaan ollut kaikki. Välillä minulla oli melkein huono omatunto vain siitä, että minulla oli ollut hyvin helppo elämä.

"Ne uhkasivat sinua aseella, mutta sitten päättivät sulkea sinut palavaan rakennukseen?" Mitra summasi, kuulostaen pöyristyneeltä.

"Sairaita paskoja."