Ro[n]y[a] ─ Leijonat

5. luku

Vaikka se oli paras valmentaja, mikä mulla varmaan koskaan oli ollut, oli jotain mitä mä inhosin siinä, meinaan niitä saarnoja. Kuten sekin minkä se piti mulle treenien jälkeen. Jalonen käski mua olemaan varuillani, koska voisin helposti joutua muiden pihteihin, niin kuin en olisi tullut sitä itse ajatelleeksi. "Ne tietävät kyllä, että sä olet yksi parhaista maalintekijöistä, joten on itsestään selvää, että siellä päässä on pidetty huoli siitä, että meidän parhaan ketjun toimiminen pyritään estämään." Jalonen vilkaisi kelloaan, naputti lasia kuin yrittäisi saada viisarin liikkumaan taaksepäin. "Ne on varmasti katsoneet materiaalia aiemmista peleistä ja tietää ketkä on vahvimpia pelaajia. Ei sillä, me tiedetään saman verran niiden joukkueesta, joten sen puolesta me lähdetään samalta viivalta. Mutta lupaa mulle, että pidät huolen itsestäsi. Et ota selkääsi."

Sen lupaaminen oli aika paljon sanottu. Meidät pistettiin vastakkain joukkueen kanssa, joka oli rökittänyt viimeisimmät vastustajansa tuosta noin vain, mutta mä – me kaikki – haluttiin pistää stoppi sille menestykselle, näyttää että täälläkin kyllä riitti taisteluhenkeä. Enkä mä luvannutkaan, etten pelin jälkeen olisi saanut paria uutta mustelmaa tai jos lupasinkin, se oli vain Jalosen rauhoittamiseksi, ei sen takia että olisin oikeasti luvannut mitään. En mä tiedä, olinko mä koskaan mennyt jäälle sillä asenteella, että tulisin sieltä takaisin haavoittumattomana, en varmaan, koska tavallaan siinä oli aina se hetkessä elämisen maku ja mä olin tehnyt tätä tarpeeksi kauan tietääkseni, että aina saattoi sattua, koskaan ei voinut luvata – ei itselleen, ei kellekään ulkopuoliselle – ettei menisi sinne jäälle murtamaan luitaan. Vuosien aikana jääkiekossa oli sattunut ja tapahtunut, vaikka ihmisen perusluonteeseen kuuluikin oman haavoittuvaisuutensa kieltäminen. Ei muhun ollut koskaan sattunut pahasti, ehkä olin nyrjäyttänyt jonkun paikan, mutta se yksi murtumaepäilykin oli osoittautunut ylireagoinniksi. Roy kun tapasi repiä hiukset päästä jo, jos mulla lohkesi kynsi pelissä.

Pulukin halusi jututtaa mua vielä ennen ottelua silloin kun me istuttiin pukuhuoneessa laskemassa minuutteja H-hetkeen. Me ei oltu puhuttu sinä päivänä paljoakaan aamiaisen jälkeen. Kumpikin oli keskittynyt omaan psyykkaamiseen vaivautumatta häiritsemään toista. Nyt sen uteliaisuus kumminkin ilmeisesti voitti, eikä se voinut enää siirtää tätä keskustelua myöhemmäksi, vaikka mun puolesta me oltaisiin voitu puhua tästä aiheesta vasta hotellihuoneessa. "Oletko sä vielä hajalla?"

"Miten niin?" Sävähdin sen tökätessä mun olkapäätä ja käänsin katseeni siihen.

"Näin sun mustelmat."

Katsoin sitä vielä lyhyen tovin ennen kuin laskin hitaasti katseen alas syliini. "Ei ne lähde heti pois."

Jesse tuli istumaan mun viereen. "Vaan tytöt saa mustelmia jostain taklauksista."

Pulu huomasi mun jännittyvän kuullessani sen. "Riippuu taklauksista. Royta on heitelty aika lailla."

"Se johtuu siitä, että sä et osaa ottaa taklauksia vastaan." Jalonen olisi ihan hyvin voinut kyllä pitää suunsa kiinni, mutta kai sen oli pakko sanoa ääneen se minkä kaikki tiesi, mutta mitä kukaan muu ei kehdannut sanoa mulle suoraan.

"Sori", mutisin vältellen kaikkien katseita.

Jesse mun vieressä kohensi asentoaan. "Ei kai sitä kaikkea voi osata."

"Vielä", sanoin haastavasti, "kaikkea ei voi vielä osata." Mutta mä oppisin, varmana oppisin.

  •  

Maali jenkeille oli se mikä lopetti ensimmäisen erän. "Vittu", sanoin ohimennen Pululle meidän siirtyessä pukuhuoneeseen. "En omista", se kuittasi ja mä näytin sille keskisormea. "Varo, ettet saa jäähyä tuosta hyvästä." Mutta tuomarit jättivät meidän keskinäisen välien selvittämisen omaan arvoonsa, oltiinhan me jo melkein pukuhuoneen puolella.