Ro[n]y[a] ─ Leijonat

24. luku

Mua ei ihme kyllä vedetty missään vaiheessa pois jäältä, eikä multa tultu viemään pokaalia kesken kunniakierrokseni, vaikka mä kuinka edustuskelvoton pelaaja olinkin. Sain mä jopa jäädä kuulemaan Maamme-laulun. Yritin itse asiassa vielä livistää tuomareiden luodessa muhun tuimia katseita, mutta Jesse puristi mut tiukasti itsensä ja Temen väliin. "Sä et kuule lähde yhtään mihinkään."

Jesse palkittiin parhaana pelaajana. Se hymyili leveästi kameralle ja näytti siltä, ettei koskaan saisi tarpeekseen niissä parrasvaloissa paistattelemisesta. Seuraavana palkittiin meidän maalivahti ja pienen hetken mä ajattelin miten hienoa olisi ollut jos mut olisi palkittu, mutta se oli liikaa toivottu ja kolmannen parhaan pelaajan tittelin sai se nuori lupaus, joka näytti itsekin siltä, että oli odottanut mun palkitsemista. Kohautin olkapäitäni ja annoin sille oikeuden nauttia tähtihetkestään, koska se ansaitsi sen. Siitä tulisi vielä jotain suurta.

Mä painauduin tiukasti Temeä vasten, osin horjahtamisen takia, osin koska mä kaipasin sitä. Temen ote mun alaselässä lämmitti mukavasti ja mä katsoin sitä. "Tää on sitten ohi", sain sanottua.

"Niin kai se on", Teme vastasi lyhyesti. "Ensi vuonna uudestaan?"

Naurahdin. "Sä ehkä. Mä en pääse näihin piireihin enää." Mun äänessä oli tiettyä haikeutta, vaikka mä tiesin, etten olisi voinut päättää tätä matkaa paremmin. Tietty mä olisin voinut parhaimmillaan pelata loppuun asti Robert Wallinina, mutta ehkä Ronyassa ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään vikaa.

"Kaduttaako?"

Mä mietin hetken. "Ei itse asiassa. Mä sain jo kaiken mitä halusin." Hymähdin. "Ihan sama vaikka mua ei koskaan tunnustettaisi maailmanmestariksi. Mä tunnen itseni joka tapauksessa sillä nimellä. Mä olen pidellyt tota pokaalia kädessäni."

"Ja sä teit meidän voittomaalin. Sitä ei kukaan unohda." Teme katsoi mua. Se kallisti päätään. "Mun tulee sua ikävä." Jokin sen äänessä särkyi ja mä hymyilin surullisesti.

"Niin munkin sua", kuiskasin vaikka mä en tiennyt kuuliko se sitä. Jesse oli palannut riviin ja huusi kuin riivattu. "Mitä sä teet seuraavaksi?"

Teme kohautti olkapäitään. Musta näytti hetken siltä, ettei se edes aikoisi vastata mulle eikä sillä ehkä ollutkaan merkitystä, mä halusin luultavasti vain ruoskia itseäni kuuntelemalla muiden tulevaisuudensuunnitelmia. "Saa nähdä mitä tulee eteen. Tän jälkeen toivon mukaan paikka meren takana." Mun vatsaa kouraisi. Mähän olisin jumissa Suomessa lopun elämääni. Kiitos tän tempauksen mua ei varmaan kelpuutettaisi edes naisten sarjaan. "Sä?"

"En mä tiedä. Ehkä takaisin koulunpenkille. NHL olisi aika unelma, mutta se voisi käydä pidemmän päälle liian raskaaksi. Olen mä näitä mahdollisuuksia miettinyt."

"No joo. Vuosi vuodelta pelaajat tulee vahvemmiksi, suurikokoisemmiksi, nopeammiksi. Monet miehetkin loukkaantuu vakavasti peleissä, saati sitten..." Teme vilkaisi mua. "No joo. Pointti tuli ehkä selväksi."

Mä pakotin edelleen hymyn kasvoilleni. Kameramiehet pyöri melkein meidän jaloissa. "Että se oli sitten siinä. Ensin mulle povataan mahtavaa uraa ja sitten mä kumminkin hautaudun jonnekin yliopiston luentosaleihin."

"Ro, ei millään pahalla, mutta mitä sä oikeasti haluat?" Teme kääntyi katsomaan mua. "Koska vain päättämällä sen, sä voit olla askeleen lähempänä unelmiasi. Jos sä haluat NHL:ään, sä taistelet sen puolesta."

"En mä pärjäisi siellä." Huokaisin. "En mä pääsisi sinne."

"Etkö?" Mä en ehtinyt vastata siihen kysymykseen ennen kuin meidät keskeytettiin. Jalonen oli jotenkin ihmeen kaupalla päässyt jäälle, vaikkakin vain muutaman metrin verran ja palasi nopeasti takaisin saatuaan haluamansa pelaajan huomion. Mä katsoin taas Temeen ja tulin siihen tulokseen, että voisi olla ihan hyvä hetki onnitella valmentajaakin.