Ro[n]y[a] ─ Leijonat

30. luku

En ollut ehtinyt syömään mitään ennen lenkille lähtöä. Jalat löi joka askeleella kovempaa maata vasten ja mä kuljin tutuksi tulleita reittejä huolettomasti niin kuin olisin asunut täällä, jos en koko ikääni niin ainakin suuren osan elämästäni.

En uskonut, että musta enää edes näki päällepäin, että olin ulkomaalainen ja tavallaan juuri siinä oli jotain jännää – niin kuin mun elämä olisi asettunut tänne. Ensi viikolla voisi ihan hyvin tulla joku isokenkäinen herra sanomaan, että okei, sun pelit on ohi, pakkaa kimpsusi ja kampsusi ja lennä takaisin Suomeen.

Tai mut passitettaisiin varmaan farmiin, mutta en mä sieltä enää takaisin kapuaisi. Tarjolla olisi parempiakin, lahjakkaampia.

Tarjolla olisi jätkiä, ajattelin väkisinkin, vaikka pyrin parhaani mukaan nykyään sulkemaan ne ajatukset ulkopuolelle. Jos mä syrjisin itseäni sukupuoleni perusteella, en voinut odottaa muiltakaan paljoa tasa-arvoisempaa kohtelua.

Siitä ei kumminkaan päässyt yli eikä ympäri, että kilpailu oli kovaa sen sanan raadollisimmassa merkityksessä: ole huipulla tai lähde kotiin. Mitä se taas vaati multa verraten, mitä se vaati joltakin toiselta pelaajalta, saattoi olla hyvinkin eri asia.

Mä sain vähän yllättäen juostessa viestin Jamesilta, joka pyysi mua ilmestymään yhteen tiettyyn kahvilaan niin pian kuin mahdollista.

Pyyhkäisin hikeä otsalta, harkitsin ensin kipaisevani kodin kautta vaihtamassa vaatteet, mutta totesin pian, ettei sillä nyt niin väliä ollut.

Pelmahdin paikalle treenivaatteissa asiaa sen enempää selittelemättä, koska kyllä ne tiesivät mun arjen yksitotisuuden. Nyökkäsin läpi seurueen, joka oli kokoontunut paikalle istumaan iltaa. James selitti, että meitä oli vähemmän kuin oli ollut tarkoitus. Vakuutin illan taittuvan ihan hyvin näinkin. Rogers tulisi kuulemma kohta ja mulle tuli heti jotenkin tosi hyvä mieli.

Teme hörppi lasiaan tyhjäksi ja mä tajusin sen olevan rentoutunut. Se oli solahtanut saman tien suoraan piireihin, enkä mä tiennyt, kävikö se siltä oikeasti niin luontevasti vai oliko sen ollut helppo tulla juttelemaan mun kavereiden kanssa, koska se tunsi mut etukäteen.

Niin kuin James ja Rogers olisi kuulunut mulle.

Teme puhui muidenkin kanssa, muttei samalla tavalla, se jotenkin jännittyi vaihtaessaan kuulumisia vanhempien pelaajien kanssa. Mä en kokenut velvollisuudekseni olla mielin kielin kellekään, koska olin tullut tänne tekemään oman osuuteni. Jos joku ei tykännyt mun tyylistä, sai tulla sanomaan sen suoraan.

Kukaan ei ollut avoimesti näyttänyt, ettenkö mä olisi kuulunut sinne niiden mielestä. Toisaalta tiesin, että ensimmäisen ottelun jälkeen mun asema vasta punnittaisiin. Hirveintä olisi joutua oman joukkueensa syrjimäksi. Sentään mä olin onnistunut haalimaan jo pari ihmistä ympärilleni. Ja olin mä kaikkien kanssa puheväleissä vaikken niistä jokaisen seuraan hakeutunutkaan ensitöikseni.

Mä kaivoin vesipulloni esiin. Rogers ilmestyi nurkan takaa hilpeänä kuin nuoren maalivahdin kuuluikin. Se otti pari tanssiaskelta ennen kuin pysähtyi meidän pöydän viereen tasajalkaa hypäten. Kumarsi Jamesin taputtaessa.

"Aijaa, meillä on tällainen kokoonpano. Kaikki muut pääsevät pelaamaan paitsi minä mutta hei, ei se mitään haittaa!"

Vaikka Rogers naamioikin ihan onnistuneesti vittuuntuneisuuttaan kömpelöihin naurahduksiin, tajusin, että sitä todella otti päähän ja kyllä mä sen tajusin, tajusin tosi hyvin.

Eikä se edes tiennyt miten hyvin, koska kun mä MM-kisojen jälkeen olin jäänyt harjoittelun varaan, oli tuntunut siltä, että kukaan ei antanut mulle edes sitä yhtä tilaisuutta. Olin halunnut huutaa koko maailmalle 'hei haloo, täällä mä olen – teidän parin kuukauden takainen sankari on täällä eikä ketään kiinnosta', joten kyllä todellakin tiesin, miltä tuntui olla aina kakkonen. Sitä ei edes pystynyt sormin laskemaan, miten monta kertaa mä olin jäänyt toiseksi, kun tarjolla olisi ollut ensimmäinenkin sija.