Ro[n]y[a] ─ Leijonat

11. luku

Kun mä seuraavana aamuna heräsin, meni jopa pari sekuntia tajuta, etten ollutkaan yksin sängyssä. Ja mä voin vannoa, ettei se ole millään tavalla miellyttävä havainto sellaisena aamuna, jolloin tietää menneensä nukkumaan yksin. Siitäkin huolimatta, että näissä olosuhteissa ei ollut montaa vaihtoehtoa kuka se saattaisi olla. Tai aina oli tietty sekin vaihtoehto, että mä todellisuudessa olin juonut itseni eilen niin sekaisin, että olin ottanut Jessen sänkyyni enkä vain muistanut siitä aamulla mitään. Ei sillä, että Teme olisi antanut sen koskaan tapahtua.

Käännyin hitaasti kasvotusten tunkeilijan kanssa. Teme nukkui kasvoillaan harvinaisen levollinen ilme, jotenkin puhdas ja viaton, niin kaunis, että musta oli sääli heittää se alas sängyltä. Mutta oma vikansa.

Ennen kuin ehdin työntää sen alas lattialle, suu avautui hiljaiseen vastaukseen: "Älä edes harkitse sitä." Temen avatessa silmänsä, mä suljin omani. Kuulin sen hymähtävän. Mun piti purra poskeani estääkseni itseäni puhkeamasta hymyyn. "Ja mä tiedän sun olevan hereillä, älä yritä. Mä kuulen sun hengityksen."

"Ja mä en vai hengitä nukkuessani?"

Teme virnisti. "Kiinni jäit." Se esti mua yhdellä torjuvalla liikkeellä pudottamasta itseään lattialle, ja mut oli helposti nujerrettu. Painoin pääni omalle puolelle tyynystäni katsellen avoimen uteliain silmin sitä. Annoin katseeni vaivihkaa kulkea sen paljasta ylävartaloa pitkin alas peiton alle, mutta sillä oli kuin olikin jotain päällään. "Ennen kuin sä kysyt, ei, me ei tehty mitään, vaikka mä pistin kaiken likoon." Katseesta päätellen se ei vitsaillut, joten kai mun oli pakko uskoa sitä.

Hymyilin varovasti nypläten nyt sormillani peiton kulmaa. "Kerro mulle onko kaikki se, mitä mä muistan eilisestä ihan totta?"

"Aika lailla." Se venytteli kääntyen selälleen, mutta käänsi päätään nähdäkseen mut edelleen. Jokin sen silmissä oli vielä pysäyttävämpää kuin jäällä. En mä tiedä johtuiko se aamusta vai musta, mutta se näytti... onnelliselta.

"Me siis tosissaan suudeltiin koko joukkueen edessä." Hieraisin silmiäni. "Taas", me sanottiin yhtä aikaa ja nostin katseeni siihen. "Se oli mun vuorosana!"

"Ja näköjään mä varastin sen." Teme napsautti sormiaan mun nenän edessä. "Tuosta noin vaan."

"Mä vihaan sua, kai sä tiedät sen?"

"Joo joo, kerro jotain uutta." Teme oli sulkenut uudestaan silmänsä. Mä en tiennyt kauanko mä makasin siinä katselemassa sitä, en varmaankaan läheskään niin kauaa kuin miltä se tuntui. Mä kohottauduin hitaasti ilmaan, mutta pakotin itseni takaisin alas ennen kuin se ehti avaamaan silmänsä. Vein kummankin käden kasvoilleni eikä mun tarvinnut katsoa, tunsin tarpeeksi selvästi katseen polttavana itsessäni tietääkseni sen tuijottavan mua.

"Sä voit kyllä suudella mua, jos haluat", se sanoi kuulostaen suunnattoman tyytyväiseltä itseensä.

Hymisin jotain vastaukseksi mutta en vieläkään laskenut käsiäni alas. "Voitko sä vain lähteä siitä?"

Teme naurahti. "En."

Huokaisin. "Olisihan se pitänyt arvata. Mä menen sitten." Pidin toista kättä silmilläni noustessani seisomaan ensin sängylle. Hyppäsin lattialle ja kompuroin vessaan kaikki äkkiä löytämäni vaatteet kainalossa. Pudotin ne vessanpytyn kannelle. Jouduin nojaamaan käteni lavuaarin molemmin puolin ja meni hetki ennen kuin pystyin katsomaan itseäni silmiin. Peilistä mua katsoi takaisin se sama tyttö, joka leikki tuurillaan. Otin kasvoille pudonneet hiukset vasempaan nyrkkiini vetäen hiukset taakse, kohotin leukaani mutta en nähnyt Royta. Mä kuulin vain kohinan korvissani ajatellessani, miten lähellä mä saatoin olla. Kauanko mä pystyisin pitämään tän salassa muilta?