Ro[n]y[a] ─ Leijonat

21. luku

Ennen peliä pukukopissa oli jokseenkin odottava tunnelma, vaikka kisailu siitä, kenellä oli parhaat vatsalihakset, saikin mun keskittymisen hetkeksi herpaantumaan. Totta kai mä tulin lipsauttaneeksi, että sikäli kuin mä olin nähnyt, niin Teme veti pisimmän korren. Osapuolet katsoivat mua kuin esittäen äänettömän kysymyksen siitä, missä mä olin muka päässyt kiinnittämään siihen niin tarkasti huomiota, vaikka jokainen normaali ihminen olisi tajunnut, että näiden kisojen aikana mulla oli ollut jo aika monta tilaisuutta päästä selvyyteen siitä.

"Me ollaan kämppikset", selitin rauhallisesti, "siltä varalta, että unohditte." Jessen hymy valaisi sen koko kasvot. "Keskitytään nyt vain tähän peliin. Sen voittamiseen. Sitä vartenhan me ollaan täällä, vai mitä?" Sain vastaukseksi hajanaista nyökyttelyä ja katsoin taas Jesseen. "Mennään sitten tuonne voittamaan. Näytetään Iltalehdelle, että on meistä sittenkin johonkin."

Jalonen saapui paikalle juuri ajoissa kuullakseen mun viimeisen lauseen ja sen myötäilevä nyökytys oli niin painokasta, että mietin sen nyrjäyttävän kohta niskansa. Jalonen puristi mun olkapäätä. Jokin siinä kosketuksessa oli lämmintä ja rauhoitti mua jopa ilman tarkoitusta. Jalonen löi kädet yhteen, levitti ne sitten kooten porukan lähemmäs itseään ja kaikki hiljeni nopeasti niin kuin edessä olisi ollut kovinkin harras tsemppauspuhe. Jalonen nyökkäsi tyytyväisesti meidän asennoitumiselle. "Okei, jätkät. Pitäkääkin huoli, että tänään mennään tuonne taistelemaan kullasta eikä mistään kälyisestä pronssista."

Se riitti herättämään meidän jokaisen sisällä voimakkaan voittamisenhalun. Halun oikeasti mennä täältä kultaotteluun eikä mihinkään kolmossijan matsiin. Pronssissa ei ollut vikaa, mutta se oli juuri sellainen sija, jota voisi selitellä medialle sanomalla, että sentään päästiin kiinni mitaleihin. Hopeakaan ei ollut häpeä, mutta mä olin jo jokunen aika sitten päättänyt, että mulle ei kelpaisi täältä mikään muu tuliainen kotiin kuin se kaikista kirkkain mitali. Kultaa hampaissa, kultaa kaulassa. Sen mä halusin ansaitusti lunastaa eikä se tuntunut enää edes mahdottomalta.

•

Teme ei koskaan loukkaantunut peleissä. Se ei koskaan saanut mustelmia pahempia kolhuja. Ei menettänyt hampaita, ei saanut mustia silmiä.

Mä en ollut koskaan nähnyt sitä niin huonona, vaikka mä olin ehtinyt kuulla siltä kaikenlaista. Se oli puhunut mulle vähän kaikesta uransa varrella tapahtuneesta, mutta en mä silti koskaan ollut nähnyt sitä sellaisena. Saattoi olla, etten mä ollut edes uskonut sen voivan loukata itsensä, kai mä pidin sitä yhtä lailla kuolemattomana kuin sekin oli tainnut pitää itseään. Vaikka musta vähän tuntui, että sen kuolemattomuuden harhakuvaa oli vähän hajottanut se mun haaveri.

Siinä missä jotkut kielsivät itseltään oman haavoittuvuutensa, mä olin kieltänyt itseltäni sen, että sekin oli kuolevainen. Tai saattoi olla, etten mä ollut halunnut ajatella sitä. Mä olin kyllä joskus ajatellut mitä tekisin jos broidille tapahtuisi jotain jäällä. Temen kohdalla mulla ei ollut tullut edes mieleen, että sille voisi oikeasti sattua jotain. En mä ollut varautunut käsittelemään sellaista mitenkään henkisellä tasolla ja se, että mä menin niin pahasti lukkoon, saattoi johtua osittain juuri siitä. Se oli tajuissaan, mä tiesin sen, vaikka en nähnyt sen silmien olevan auki, mutta mä näin sen irvistävän niin, että tiesin sen kyllä tuntevan kaiken.

Jesse oli puoliksi sen kasvojen päälle kumartuneena, piti kättä olkapäällä, yritti selvittää, mikä sen tilanne oli. Mä luistelin niiden luo. Mun käsistä tuntui katoavan kaikki kyky puristavaan otteeseen sillä hetkellä, kun mä kohtasin sen kasvotusten. Jesse käänsi katseensa lyhyeksi hetkeksi muhun, puhui taas jätkälle maassa. Kaikki mitä se sanoi, meni multa ohi, mä en ajatellut muuta kuin että se helvetin idiootti saisi ottaa elinikäisen pelikiellon, jos se vain musta oli kiinni, mutta eihän se koskaan ollut musta kiinni.