Ro[n]y[a] ─ Leijonat

19. luku

Ei se ikävä kyllä ollut ensimmäinen kerta, kun mulla oli tajuttoman huono olo herätessäni aamulla, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun mä näin sängyn vieressä vesilasin ja särkylääkkeen. Mä heitin huolettomasti pillerin alas kurkustani, vaikka en heti tiennytkään mistä se oli siihen tullut. Mulla oli kyllä vahva aavistus eikä mua olisi siinä olotilassa erityisemmin edes kiinnostanut mitä menin syömään. Mikään ei oikein tuntunut pysyvän sisällä ja jouduin nieleskelemään sitä vesilasillista aika kauan, että saatoin varmistua siitä, etten yökkäisi saman tien lattialle.

Silloin kun mä heräsin, Teme ei ollut sängyssään. Aloin kelata, olinko mä edes nähnyt sitä illalla sen jälkeen, kun se oli lähtenyt jonkin takia ulos. En varmaan sitten, kai se oli hukannut avaimensa tai jotain. Mennyt yöksi jonkun muun luokse. Sammunut meidän oven taakse. Mä en tiennyt eikä mua kyllä paljoa kiinnostanutkaan. Mulla ei ollut pitkään aikaan ollut niin paska olo. Päätä jomotti mutta uskoin pääseväni pahimmasta olosta kohta eroon. Temen särkylääkkeet oli aika voimakkaita.

Jonkun ajan kuluttua meidän huoneen ovi aukesi ja se tuli sisälle katsomatta mua kertaakaan. Ja niin me jatkettiin koko aamu, kunnes löysin itsestäni tarpeeksi rohkeutta kysyä siltä: "Teinkö mä jotain eilen?" Teme säpsähti nostaen katseensa muhun. Se istui sängyllään lukemassa jotain lehteä tai kirjaa. Kun se ei kumminkaan heti vastannut, varmistuin siitä, että olin ilmeisesti tehnyt jotain. Teme odotutti mua vielä hetken, mutta antoi lopulta periksi: "Sä suutelit mua."

"Aha." No eihän se nyt niin paha ollut. Sen mä taisin vielä muistaakin. Se oli maistunut hyvältä. Nuolaisin huuliani tavoittamatta niiltä kumminkaan makua siitä. Mä maistoin vain veden ja jonkin kitkerän. Halusin korvata sen muistolla Temestä, mutta eilinen tuntui olevan tosi kaukana. Teme tuntui olevan tosi kaukana.

"Ja yritit saada mut sänkyyn." Ai nyt mä tajusin miksi se piti mulle mykkäkoulua.

"Oltiinko me..." jätin kysymyksen ilmaan, oletin sen tajuavan mitä tarkoitin.

Teme puisteli päätään. "Sä olit niin vitun sekaisin, etten mä olisi voinut käyttää sua hyväkseni. Koska sitä se olisi ollut, hyväksikäyttöä vaikka sä yritit vannoa, ettet olisi niin kännissä, ettet pystyisi itse järkeviin päätöksiin." Se katsoi taas alas lehteensä/kirjaansa – mä en nähnyt vieläkään mikä se oli koska olin jo laskenut häpeissäni pääni alas. "Ilmeisesti mä tein oikean päätöksen jättäessäni sut viilentymään tänne."

"Joo, teit. Kiitos", mumisin.

"Ole hyvä." Jokin sen äänessä oli katkeroitunut. Mitähän kaikkea muuta mä olin tehnyt eilen? Teme näki sen äänettömän kysymyksen mun kasvoilla. "Päästit Jessen tänne."

Kurtistin kulmiani. En mä sitä muistanut. "Hei, hetkinen." Nostin käteni ilmaan pysäyttääkseni sen tilanteen hetkeksi, mieluusti myös peruuttaakseni taaksepäin ihan eiliseen iltaan asti, koska mulla alkoi olla tosi paha aavistus tästä. "Jesse oli täällä. Ja sä olit?"

"Ulkona. Mä ajattelin antaa sun vähän rauhoittua itseksesi ja kun mä tulin takaisin, se oli täällä."

"Mitä... tunnistiko se mut?"

Teme kohautti olkapäitään. "Ei varmaan. Kai sekin oli juonut. En mä tiiä, mutta se oli täällä, kun mä tulin ja sä et edes tajunnut mitä väärää teit."

Irvistin. Sillä oli varmaan ollut hitonmoinen työ saada se ulos. Vein käden hiuksiini ja huokaisin syvään.

"Sattuuko?" Teme kysyi osaaottavasti.

"Arvaa. Mä oletan, että sä yritit estää mua. Mun olisi pitänyt totella."

Teme hymähti. "Mä yritin, mutta se oli aika toivotonta. Sä oot yhtä mahdoton kuin veljesi."