Ro[n]y[a] ─ Leijonat

14. luku

Mä istuin pitkään täysissä pukeissa pukuhuoneessa pyöritellen mielessäni sitä meidän aiempaa keskustelua. Mä en ollut varma mitä mun olisi pitänyt ajatella, mutta jostain syystä musta tuntui, ettei Mikke aiheuttaisi mulle ongelmia siitäkään huolimatta, että voisi.

Meidän seurue oli vallannut oman yksityisen soppensa ja sillä hetkellä, kun mä astuin sisälle, tuntui kuin koko tanssilattian katseet olisi kääntyneet muhun. Muutama bimbo katsoi mua päästä varpaisiin liiankin pitkään ja mulle tuli epämiellyttävä olo tunkiessani väenpaljouden läpi kohti määränpäätäni. En mä ollut edes tiennyt olevani hyvännäköinen jätkänä ennen kuin olin tullut tänne, mutta mua ei kiinnostanut hankkia seuraa. Sanotaan vaikka, että mulla ei ollut tarpeeksi munaa pokata näitä naisia. Temen katse viipyili mussa torjuessani yhden kanadalaistytön, joka yritti kysyä mua tanssimaan. Se oli nätti tyttö, ei sillä, mutta sen olisi ehkä kannattanut etsiä seuraa oikeista jätkistä.

Heitin kamani lattialle huutaen musiikin yli hakevani juotavaa. Puikkelehdin kömpelösti tiskille sanellen tilaukseni ikävä kyllä naisbaarimikolle. Mua kuumotti sen katseen alla, vaikkei se sanonutkaan mulle muuta kuin että "tulee". Mä nojasin selkäni tiskiin. Junnut valloitti tanssilattiaa ja naisvalikoimaa. Jessellä oli jo kaksi kainalossa. Se huomasi mut yllättävän nopeasti nostaen kätensä pystyyn. Mä nyökkäsin puolihuolimattomasti ja tunsin koputuksen olkapäässäni. Otin juomani vastaan mut ennen kuin mä pääsin liikkumaan mihinkään suuntaan, mun puhelin soi. Siinä oli jotain outoa, koska yleensä Roy laittoi mulle viestiä ennen kuin soitti, joten mä näin parhaaksi vastata. Musiikki oli niin kovalla, että mun oli pakko lähteä rauhallisempaan paikkaan juomani kanssa.

"Mitä?" puhuin silti ehkä tarpeettoman kovaan ääneen koska se tajusi heti missä mä olen.

"Mun ei alun perin ollut tarkoitus soittaa sulle." Jokin siinä tavassa miten Roy sanoi sen, sai mut epäröimään ja hieraisin kömpelösti poskeani. "Onks jotain sattunut?"

Roy oli niin pitkään hiljaa, että mä ehdin käymään varmasti mielessäni kaikki vaihtoehdot läpi. Elämä vilisi silmissä enkä mä tiennyt mitä odotin kuulevani.

"Tässä on sattunut vähän kaikenlaista." Mä en uskaltanut keskeyttää sitä. Tuntui että tää oli ehkä meidän vakavin keskustelu pitkään aikaan. Normaalisti Roy olisi jo kertonut jonkun hauskan jutun, mutta nyt mä en erottanut edes hymyä sen äänestä. Mua pelotti. "Mä en edes tiedä mistä aloittaa enkä mä tiedä pitäisikö mun edes sanoa näitä asioita sulle, koska sä oot kumminkin siellä ja sulla on muitakin murheita kuin kotipuolen tapahtumat, joten..."

"Roy, musta tuntuu, että sä et olisi soittanut mulle alkujaankaan, ellei mun pitäisi tietää jotain." Se oli ihan totta ja Roykin tiesi sen. Mä puristin juomaa kädessäni niin lujaa, että pelkäsin sen räjähtävän käteeni eikä mun tehnyt mieli juoda sitä. Kaadoin lasillisen kurkustani alas vieden tyhjän lasin tiskille.

"Okei." Se epäröi vielä pitkään, haki sanoja. "Mun olisi pitänyt soittaa aiemmin mut... Ro, meidän mutsi on sairaalassa."

Tuli ihan hiljaista. Kylmä ilma paiskautui mun kasvoihin yhtä kovaa kuin Royn sanat. En tajunnut sen puhuvan lisää. Royn ääni oli särkynyt ja vaikka se yritti pitää itsensä kasassa, ihan vaan mun takia, silti mä kuulin sen itkevän. Mä en itkenyt. Nostin käden silmiini puristaen ne kiinni mutta tuntui kuin kaikki mun sisältä olisi kivettynyt tunteettomaksi möykyksi, joka kasvoi kasvamistaan mitä enemmän Roy puhui. "Miksi?" Musta tuntui, että se oli sanonut sen jo. Kertonut ehkä jo koko tarinankin, koska sen äänessä oli jotain hämmentynyttä sen vastatessa: "Se ajoi kolarin."

"Miksi?" mä kysyin uudestaan.

Roy oli tovin vaiti. "Peura tuli tielle." Sitä mä en kyseenalaistanut. Mä kuulin, että sillä oli muutakin sanottavaa mutta musta tuntui, että tässä oli kaikki mitä mä pystyin sulattamaan. "Mutsi puhui puhelimessa ajaessaan. Se sai soiton vanhainkodista. Mummu on kuollut."

"Onko äiti kuollut?" mä kysyin.

"Mitä... ei. Ei ole. Se on sairaalassa ja... mä uskon et kaikki menee ihan hyvin. Kyllä se selviää."

"Selviääkö?"

Roy epäröi. "Kyllä mä uskon... Anteeksi, mun ei olisi pitänyt soittaa sulle."

"Oletko sä okei?"

"Joo, olen. Olen toki. Mulla ei ole mitään hätää." Musta tuntui, että se yritti keksiä jotain iloisia uutisia siinä onnistumatta ja kun mä en pitkään aikaan sanonut yhtään mitään, sen ääni muuttui huolestuneeksi: "Pitäisikö sun puhua jollekin. Siis kasvotusten. Vaikka Temelle. Missä sä olet nyt?"

"En mä halua puhua kenenkään kanssa."

Roy huokaisi. "Mutta kun musta tuntuu, että se olisi ihan hyvä idea."

"En mä halua." Mä vein käden yllättyneenä silmilleni tuntiessani kyyneleen putoavan alas poskelleni. "En mä tarvitse mitään vitun terapiaa", mun ääni värisi ainakin mun omaan korvaan niin paljon, ettei se voinut olla kuulematta mun itkevän.

"Ro..."

"Ei, mä en... mä en halua puhua kenenkään kanssa. Mä en halua puhua edes sun kanssa. Anna mun olla!" Toivoin voivani työntää sen vain pois, kauas mun luota koska mä halusin itkeä yksin, mä halusin olla yksin. "Mä en ole mikään lapsi enää! Mä pärjään ihan itse. Ihan omillani. Enkä mä tarvitse ketään pitämään... pitämään huolta musta." Työnsin puhelimen taskuuni nostaen kädet kasvoilleni. Miksi mä en ollut siellä? Miksi mä olin täällä jossain vitun baarissa samaan aikaan kun mun perhe olisi tarvinnut mua. Mä olin pettänyt ne. Mä olin pettänyt ne eikä ollut mitään mitä mä voisin tehdä korvatakseni sen.

/ Olen palannut! Kirjoitukset on tosiaan nyt ohi, on ollut jo jonkun aikaa, mutta juhlajärjestelyt on aiheuttanut mulle niin suurta päänvaivaa, etten ole ehtinyt ajattelemaan tätä tarinaa juuri ollenkaan. Siltä varalta, että täällä on samoja lukijoita kuin mun muillakin tarinoillani, niin toivon mukaan ehdin niihinkin jonkinmoista jatkoa väsäämään jossain vaiheessa, mutta tänään löytyi inspistä kirjoittaa tätä.

Myönnetään, lyhythän tästä tuli mutta koin välttämättömäksi pätkäistä tämän tähän ajatukseen ja tunteeseen. Katsotaan jos vaikka pääsisin pikkuhiljaa säännöllisempään julkaisutahtiin kiinni. Vielä oikein suuret kiitokset kaikille kommentoijille (ja tietysti ylipäänsä mun lukijoille!) ♥