Ro[n]y[a] ─ Leijonat

26. luku

Mun olisi pitänyt arvata, että se oli huono idea. Me mentiin kaikesta huolimatta yökerhoon hilpein mielin täysin tietämättöminä siitä, että vaara vaani kulman takana. Junnut valloittivat välittömästi tanssilattian ja tällä kertaa mutkin sai helposti kiskottua mukaan. Mä olin pukeutunut aiemmalle tyylilleni uskollisesti, mutta hiukset mä olin avannut ja kaiken kaikkiaan olin vapautuneempi eikä siihen vaikuttanut ainoastaan se, että sain olla kerrankin oma itseni vaan myös se, että Suomi oli just voittanut kultaa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

Jesse nauroi mulle sydämellisesti ja mulla oli hyvä fiilis. Niiden kappaleiden täyteisten minuuttien ajan tuntui siltä, että mitään pahaa ei voinut tapahtua. Että kaikki tulisi järjestymään eikä nyt kannattaisi murehtia asioita, joita mä en voisi ratkaista tän illan aikana. Nyt kannatti nauttia vain sellaisista asioista, jotka toivat hyvää mieltä mulle ja ihmisille mun ympärillä, koska kukaan täällä ei jaksanut katsella mörököllejä iltana, josta oli tuleva merkittävä käännekohta meidän kaikkien elämässä tavalla tai toisella. Me tanssittiin Jessen kanssa aika pitkään kahdestaan. Se oli mukavaa, rentoa. Välillä me huudettiin jotain toisillemme metelin yli. Kuten siitä miten hyvä joku kappale oli. Mä en poistunut lattialta varmaan puoleen tuntiin mihinkään. En kokenut siihen tarvetta, halusin ympäröidä itseni ihmispaljoudella ja antaa massan viedä mut toiseen paikkaan. Paikkaan josta mä pohjimmiltani halusin löytää itseni.

Teme viittoi mua jossain vaiheessa luokseen. Ne oli jäänyt Miken kanssa aika lähelle baaritiskiä ja seurasivat molemmat sieltä käsin meitä katseellaan tavallaan uteliaina, mutta jokseenkin välinpitämättöminä. Teme näytti siltä että olisi oikeasti voinut heittäytyä enemmänkin, muttei viitsinyt jättää kaveria pulaan. Mikke valitti mulle kylkeään kysyessäni oliko se okei ja ehdotin, että se voisi lähteä hotellille jos ei jaksaisi viettää aikaa täällä kaiken metelin keskellä. Mikke vakuutti pärjäävänsä ihan hyvin. Mä tiesin, ettei se olisi lähtenyt kun kaikki muut odotti sen jäävän. Hymyilin vaisusti koska musta sen olisi kannattanut ensisijaisesti ajatella terveyttään, ei sitä mitä muut ajattelevat, vaikka olihan tää ihan ainutkertaista, ei meillä todennäköisesti huomenna olisi mitään tämän kaltaista tiedossa. Mun tapauksessa tuskin koskaan olisi enää tämän kaltaista tiedossa eikä se toisaalta vaivannut mua edes, ei ainakaan tällä hetkellä. Päinvastoin ehkä senkin takia mä otin kaiken ilon irti siitä, että mulla oli lupa vaan nauttia ja juhlia taivalta joka oli takanapäin. Kaikki epävarmuus vaan alleviivasi sitä, että nyt elettiin kuin viimeistä päivää. Mä en käsittänyt haavoittuvaisuuttani enkä sitä että ylipäänsä olin edes kuolevainen. Käännyin Temen puoleen, joka tarjosi mulle juomaansa. Otin pitkän siemaisun vilkaisten taakseni sinne missä junnut huusi dj:n vaihtaessa viime vuoden loppupuolen hittibiisin.

"Anna mulle muisto susta", mutisin eikä se varmaan edes kuullut mitä sanoin, mutta vastasi silti mun suudelmaan, joka oli kaikin puolin nopea, viipyilemätön, mutta mä tallensin sen viimeistä piirtoa myöten mieleeni, maun, tunteen. Mä huomasin Miken naureskelevan itsekseen mun palatessa hilpeästi takaisin ja se huusi mun perään: "Joku taitaa olla pikkasen ylpeä maalistaan!"

Virnistin niille mutten vastannut mitään koska totta kai mä olin ylpeä. Se ylpeys hiipui hyvin nopeasti kyteväksi hiillokseksi Jessen tarttuessa yllättäen mun olkapäähän. Se veti mut lähemmäs niin että pystyi puhumaan suoraan mun korvaan: "Mikhail käveli just sisään." Jostain syystä mä olin kuulevinani pelon värettä sen äänestä ja käsi joka puristi yhä edelleen mun olkapäätä oli voimakas. Mä käännyin katsomaan sen nyökkäämään suuntaan, kohtasin epäonnekseni saman tien venäläisen katseen niin kuin se olisi etsinytkin juuri mua väkijoukosta. Meidän katseet lukkiutuivat toisiinsa, mä melkein tunsin vaaran aaltoilevan ilmassa. Mikhail sanoi jotain kavereilleen tullen mun luo ja vaikka mä jotenkin ajattelin, että okei nyt olisi hyvä hetki poistua paikalta, mikään ei saanut mua liikkeelle. Mikhail pysähtyi ihan mun eteen niin että mä oikein tunsin sen itseäni vasten. Mä jouduin taistelemaan saadakseni selvää sen englannista siinä hälinässä. Asiaa auttoi vähän se, että dj lopetti musiikin, vaikka hiljaisuus ei laskeutunutkaan saliin hetkeksikään. Musta tuntui oikeastaan, että mulla olisi ollut paljon enemmän mahdollisuuksia kuittailla Mikhailille kuin sillä oli todellisuudessa mulle. Ottaen huomioon miten loistavasti se oli mokannut tärkeimmällä hetkellä. Silti se keksi jotain sanottavaa, ja vaikka mä en viimeistä sanaa kuullutkaan, se kuulosti epäilyttävästä "huoralta".